Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen, ja paljain jaloin kierrän maailmaa...

Monet innokkaat tuulettimet siellä kotona ovat varmasti jo ihmetelleetkin, onko matkamieheltä leikattu sormet poikki, kun ei ole kuulunut uutisia ja jännittäviä kertomuksia. No ei ole, mutta sen verran kokonaisvaltaisesti häkellyttävät 3 viimestä viikkoa vietin timojen mailla, että oli hankala löytää sanoja kertomaan niistä. Nyt olen jo turvallisesti euroopan puolella, joten ainakin yritän kuvailla tapahtumia ja tuntemuksia.

Viimeksi jäätiin siis tilanteeseen jossa olin palannut Sedegefieldiin. Tuona iltana (30.3.) tapasin kroaattivahvistuksemme, Juran, joka oli perjantaina (1.4.) lähdössä kap kaupunkiin. Mies on mitä mahtavinta seuraa, ja sovimme, että kun viikonlopun kiireiltäni kerkiän, niin teen matkani samaan pisteeseen, ja voimme sitten yhdessä tuumin tehdä tuhoja kaupungilla. Mutta vielä ennen kuin olin pääsevä matkaan, oli minulla viimeinen työkomennus. Tuona samaisena perjantaina saapui pallokerhoomme uusin ulkomaan apu, Santiago, kolumbiasta. Ja meikäläisen piti toimia kaverin perehdyttäjänä ja lapsenvahtina maanantai iltaan saakka. Sivussa jeesasin myös yhden kurssin juoksevien asioiden kanssa. No me santin kanssa käytiin kylillä. vähä kiipeiltii puihin, kaadettiin kajakkeja ja kerroin kaiken tarvittavan tästä firmasta. Erittäin särmä kaveri, ja taas yks paikka maailmassa lisää, johon voi mennä kyläilemään tuttavan luo.

No aikanaan tuli sitten maanantai iltama, ja meitsi suuntas jälleen kerran kap kaupunkiin. Sanomattakin oli selvää että seuraavat päivät tulisivat olemaan melko päyhdyttäviä. Keskellä korpea vietteyjen kuukausien jälkee ajatus luonnonpuistoista oli jääny taka-alalle ja aivan toisen tyyppiset kissaeläimet oli nyt matkamiehen kiikarissa.

Tiistaina oikaistuani hetkeksi Long Street Backpackerin miellyttävällä vuoteella, pyrähdimme yöelämän pariin, minä ja Jura. Kuin Maverick ja goose aikanaan. No, hauskaa oli. Keskiviikkona oli päiväretki, jonka kiintopisteinä olivat linnoitus, waterfront, greenpoint stadium ja lopuksi sun set @ signal hill. Huippupäivä, jonka kruunasi jälleen tanssit iltaravintolassa. Tanssit oli sen verran raivoisat, että torstain ohjelmassa oli ainostaa haikki valintataloon ja takas. Perjantaina sitten taas vuorossa todellinen taival, kun valloitimme pöytävuoren. Vuoren huipulta avautui mielekkäät maisemat aina cape pointille saakka. Intian ja atlantin valtameret yhdellä silmäyksellä. Illan tummuessa oli tullut siipimieheni aika lähteä jatkamaan seuraavaan kohteeseen. Juran ratsastaessa auringonlaskuun jäin itse hostelliin luomaan uusia kontakteja. No suustaa kätevä ja peilistä komeehan löytää aina itelleen seuraa, ja niin perjantai ehtookin kului tanssilattian pyörteissä. Lauantaina rötväsin piitsillä aurinkoa palvoen, ja iltaelämä sujui tutulla kaavalla. Sunnuntaina sitten taas vaelluskengät jalkaa, ja Lion head vuorta huiputtamaan. Ja tästä reissusta olikin tuleva sitten koko viikon kohokohta. kaikkinensa mielekäs kokemus. luonto, seura, aurinko, seura. Huumori. Kertakaikkiaan sielu lepäs. Haikkiseuranani oli ameriikkalaiskaksikko Andy sekä muuan Mollie. Aika velikultia. Sunnuntai iltana Mollie muutti pois meitin päkpäkkeristä, hieman prameammalle seudulle, mutta kutsui allekirjoittaneen viettämään maanantaita kyseisen hotellin altaalle, ellei hänellä ole kiire pois kaupungista. No ei ollu. rahat tiskiin ja yksi yö lisää. Päivä sujuikin mukavan leppoisasti. Hyvää seuraa ja rentoa tunnelmaa. Jospa vain kaikki olisi aina yhtä helppoa. Tiistaina oli sitten edessä enään bussimatka takaisin sedgefieldiin. Kaihoisissa tunnelmissa heitin hyvästit kap kaupungille. Kuin elokuvaasta konsanaan bussini lähti juuri auringonlaskun aikaan luoden oikeen virallisen lähtötunnelmoinnin.

Keskiviikkona oli palautumispäivä. Torstaina liftasimme Attilan kanssa ihastelemaan Knysnan rantakaupunkia. Oikeen mukava. Perjantaina laitoin kaiken kuntoon. Sitten käytiin kylällä Willien ja Attilan kanssa ottamassa viimeset maljat afrikalle, ja lavvantai aamusti oli mies taas tien päällä. Ja nyt siis lontoossa-

Matkailu on se mikä avartaa. Nyt reissun lähestyerssään loppua voi jo hieman puntaroida mitä jäi käteen, paitsi hento rusketus. Parasta tienpäällä ollessa on ehdottomasti uudet ihmiset. Jännittävää ja hauskaa miten maailma sylkäisee päin naamaa mitä eriskummallisempia tyyppejä. Tyyppejä joista osasta tulee välittömästi tovereita, kuin heidät ois tuntejo jo pidempään. Viimesen parin viikon sisään sain tutustua suht pikaisesti 4 aivan maan mainioon tyyppii. Ihmisiä joiden kanssa tsillaillessa usein nousi promille. Ja ois ollu nättiä tuntea pidempääkin. Tästä päästään sitten siihen huonoon puoleen kun pitää heitellä hyvästit kaikille. No koska maailma on suhteellisen auki, ja veispuukkikin on keksitty niin ei auta muu ku käydä kyläilemässä. Ja se on myös nättiä kun on ihmisiä vähän jokapuolella ketä voi tavata.

Isommassa kuvassa tää reissu kerto meikäläiselle paljon siitä millasta on lähteä poijes sieltä missä on aina ollu. Vastaten samalla niihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kuinka se saa meikäläisen tuntemaan ittensä. No mitä pidemmälle reissu eteni niin sitä mukavammin oleminen etäällä suju. Koti-ikäväkään ei vaivannu pahemmin. Ehkä välillä vähän omaa sohvaa ikävöin, mutta muutoin uuden näkeminen ja kokeminen voittaa ainakin nykyhetkessä halun olla suomessa. Lisäksi olin erityisen positiivisesti yllättynyt siitä kuinka mukavasti sain tuotua itseäni esiin vieraalla kielellä. Koen että pystyin olemaan sama oma itseni vaikka esitinkin typerät juttuni A ykkösellä. Ja samaan tapaan koen että ympärilläni olleet ihmiset pääsivät käsiksi minuuteeni aika mukavasti. Se on ehkä merkittävin kokemuksellinen juttu tältä matkalta. Paljon asioita ja juttuja joita täällä voi tehdä jäi tällä erää tekemättä, mutta opin ja huomasin myös sen, että meikäläisellä ei oo mihinkään kiire. Afrikka on näillä sijoilla ollu suht pitkään, eikä oo mihinkään menossa, joten voin tulla aina takas toteuttamaan nyt puuttumaan jääneet elämykset. Näine hyvineenkin näin ja koin aivan riittämiin. Nyt palaan kotiin punomaan uusia suunnitelmia.

Nyt afrikka on siis tällä erää afrikoitu ja timot saavat taas levätä yönsä rauhassa. Tämän reissukertomuksen päätän Repe Helismaan sanoihin:

Siks' paljain jaloin onneani etsin,
Ja huolet laulullani haihdutan.
Elämä on ihanaa,
Kun sen oikein oivaltaa
Ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.

Maanteiden kingi.

Viime perjantaina, 25.3. otin siis ja ajelin bussilla Kaapstaadiin elikkäs kap kaupunkiin. Työtoverini Willie nappas mut kyytiin kaupunginliepeiltä ja sitten ohjasimme wilin vanhan caravellen kohti kaupungin sydäntä, Longstreettiä. Huone backbakkeristä ja kaupungille. Ilta sujui normaalin kaavan mukaisesti mieltä ja kehoa saastuttaen, tässä etelä-afrikan syntien pesäkkeessä. Myönnettävä kyllä, että viihtyisän oloinen paikka jonne suuntaa uudelleen viikon kuluttua.

Rankan juhlinnan päälle oli taisteluparilla Nykänen - Van Rooien tarkoitus ajella (wilinä lainaten) aivan kap kaupungin lähellä olevalle leirintäpaikalle. Kuulemma idyllinen mesta joen varressa, luvassa kaksi päivää kalastusta ja tsillailua. No kun ollaan isossa maassa niin tää aivan lähellä oli noin 150km. Mutta ei se mitään. Lopulta pääsimme Robertsonin pikkukaupunkiin, joka oli viimenen taajama ennen määränpäätä. Päätimme pysähtyä ostamaan shelliltä jäätelöt, ja samalla kun kurvasimme huoltsikan pihaan sanoin wanhan wolkkarin laatikko EI, ja meitin matkanteko päätty siihen. Eipä muuta kun puhelu lähimpään isompaan pitäjään ja 40km päästä Worchesterista lähti hinausauto meittiä noutamaan. Matkalla luotiin sitten uusi taistelusuunnitelma, nimittäin Worchesterissa on leirintäalue jossa voi myös kalastaa. Luonnollisesti kaupungissa oli kuitenkin käynnissä laajamittainen motoristien kokotuumisajo, ja kaikki hostellit ja leirintäalueet oli täyteetn buukattuja. Lopulta erääästä B&B:stä löyty huone ja niin olikin edessä 2 päivää "idyllisessä" worchesterissa. ostarilla seikkailua, elokuvissa käyntiä, puistossa pallon potkimista. Ihan miellyttävää oleilua kumminkin. Lopulta maanantaina koitti pelastus kun pari muuta työkaveria nappas meidät kyytiin ja jatkoimme matkaan  OB:in Grabouwn leiriin. Tämä leirikeskus sijaitsee noin 40km worchesterista.

Tiistaina sitten päätimme ottaa ja lähteä päivähaikille. Reitti jota lähdimme valloittamaan on nimeltään suicide gorge (itsemurha kanjoni). Reitti kulkee vuoritossa, ja on nimensä mukaisesti kanjoni, jonka vesi ja eroosio on vuosituhansien aikana luonut. Uskomattoman ällistyttäviä muotoja se oli myös aikaansaanut. Paikkapaikoin vaativakin reitti sisälsi kalliokiipeily ja boulderointi elementtejä sekä uimista. Viidessä eri kohdassa nähkääs oli hypättävä vesiputouksen kohdalla seuraavaan altaaseen, korkeuksien vaihdellessa 8-15m. Patikoimme tätä reittiä kokonaisuudessaan 8 tuntia auringon hyväillessä meitä pilvettömältä taivaalta. Lounas nautittiin kenttäolosuhteissa erään altaan äärellä. Seura oli mahtavaa, ja saattaa olla että kyseinen päivä oli hienoin tähän mennessä täällä viettämisttäni. Manifique.

Tänään (30.3.) sitten köröttelin bussilla takas tänne Sedgefieldiin viimeistelemään paperityöt. Tarkoitus olla täällä ainakin viikonlopun yli. Jatkaa kuntoilua ja yrittää päästä eroon päihteiden ikeestä. Sivussa myös hieman talotaikuri hommia.

Viimenen vartti.

Kuukausi vuoristossa sujahti ohi vallan huomaamatta. Nyt oon taas täällä etelä rannalla Sedgefieldissä, monia kokemuksia rikkaampana. Käydäänpä läpi siis lähihistorian tapahtumat.

Kahden viikon mittainen lisäkakku Harrismithissä siis piti sisällään pääsääntöisesti kaikenlaista pikkupuuhaa. Kivien keräilyä ja ruohonleikkuuta jne. Iltasin piipahtelin Qwantaniin kattelemaan palloa, ja elämä oli rentoa. Kun siihen päivärutiiniin pääs mukavasti sisään niin ei siinä mitää valittamista. Ilman sen suurempia ressejä tai painetia päivät vaihtu toiseen ja elämä eteni. No, leirin viimesenä päivänä yks jampoista kokeili onneaan ja yritti kääntää mun lenkkitossut. Koska itelläni on vielä käyttöö niillle niin jouduin ottamaan takasin. Mut kyllä on erikoista sakkia.

Viime lauantaina (19.3.) Vapaus sitten koitti, ja suuntasimme Grantin kanssa Johannesburgiin vähän rentoutumaan. Kotioloiissa nautitun illasien päälle suuntasimme Grantin kaverin kotiin, jossa lauantai illan bileet olivat juuri päässeet vauhtiin. Tällä reissulla pääsin sitten mukavasti sisään katsastamaan millasta elämää viettää ne jokka hallitsee rahavirtoja. Kämppä ei ois häpeilly hetkeäkään MTV cribsissä. Oli koikarppiallasta ja uima-allasta. sisätilaa ulkotilaa. varmaan 10 vierasmakaria jne. Juhlat vietettiin pitkän kaavan mukaan, ja maatekkin päästiin joskus auringon jo noustua. Sitten kun heräsin seuraavan kerran niin olikin jo tiistai, ja tiesivät kertoa, että pitää lähteä taas radalle ku on meikäläisen synttärit. Ja tänään siis päästiin takas tänne. Siinä pähkinän kuressa.

Sanottava kyllä, että täällä oon kohdannu elämäni kovimmat vastakkainasettelut. Tää ylimystö jonka luona sain kunnian vierailla, elelee sähköpaimenten sisällä toinen toistaan prameammissa taloissa, ja nauttii elämästä, ja aitojen ulkopuolella vallitsee villilänsi, jossa kärryjä ei voi pysäyttää. Jos ja kun kotoa poistutaan, mennään aikaa viettämään vartioituihin ostoskeskuksiin, joissa on vartioidut parkkipaikat. Kaikki kaupat ja elämä on poistunut keskustasta. Ensin poistu asiakkaat, koska ne ryöstettiin, ja sitten muutti kaupat, ja ny se on si tyhjä. joku 80% ihmisistä asustaa hökkelikylissä, ja si osa elelee siinä muutaman kilomertin päässä 700 neliö huvilassa ja käyttää illan aikana rahaa juhlimiseen varmaan saman mitä toinen tienaa vuodessa. Mutta eipä oo mun käsissä.

Huomenna, jos bussissa on paikkoja niin meen cape towniin vähä rentoutumaan. Vähiin käy ennenkö loppuu. Nyt on alkanu jo pikkuhiljaa hiipiä puseroon pienoinen kotiinpaluuahdistus, mutta koitan siitä päästä eroon, ja ottaa kaiken sen irti loppu ajastani, mitä irti on otettavissa. See ya.

Elämää juoksuhaudoissa.

Elämä täällä kasarmilla alkaa asettumaan uomiinsa. Vaikka joistakin kirjoituksista voisi päätellä että ainoastaan valitan, niin siitä huolimatta arki täällä keskellä erämaata on suhteellisen mukavan rentoa ja lupsakkaa. Pitää vain saada sopiva mielentila päälle. Ainoa mikä puuttuu on meri, muuten settinki on kohillaan. Hiljasta, rauhallista auronkoisen lämmintä.

Kuluneen viikon tapahtumista. Tiistaina siivosin pihaa ja kannoin kiviä (mieleen tui se kohtaus tuntemattomasta, jossa Rokka kertoo sille päällikölle mielipiteensä kivien kanniskelusta). Illalla, varusmiehen vapaa-ajan koittaessa, tein tieni taas Qwantaniin ja katselin jalkapalloa. Keskiviikkona leiri oli tyhjillään. Muut lähti kylille, ja meikäläisen piti jäädä leirii vartomaan jos muuan Nigel tulee niin pitää jonkun olla ottamassa vastaan. No vietin suht laiskan päivän, makailin auringossa, juoksin 10 kilsaa, söin ja nukuin. Ja Nigel ei koskaan tullu. Illalla marssin taas futista kattelemaan. Kotimatkalla molempina öinä laulsekelin sitä biisiä hetken tie on kevyt, ja täällä näyttäs vähän siltä että vaikka kuinka vaeltaa yössä yksin niin ei sieltä ketään vastaan tuu. Korkeitaan jotakin villisikoja tai sen sellasia. Hevosia.

Torstaina sitten pääsin taas alan hommien pariin kun oli päiväohjelmassa kurssilaisilla kalliokiipeilyä ja laskeutumista. Eli köysileikkejä koko päivän. Kyseisessä toimistossa on muuten parhaat maisemat joita missään koskaan. Sinne kelpaa kiivetä. 

Päivä vierähtikin mukavasti luonnon helmassa. Perjantaina Aluepäällikkö (tuli jo to iltana) oli kasarmilla kertomassa mitä pitäs tehä. Vuorossa oli keittiön siivousta ja ulkovaraston järjestelyä. Tällä kertaa tein hiljasen miehen protestin. Pakkasin reppuni ja sanoin kurssivastaava Sifisolle, notta lähen tästä kattomaan miten pojat pärjää. Grant ja Attila oli leiriytyny ryhmänsä kanssa parin kilometrin päähän niin lähdin sinne nakkisuojaan. En ryhtyny väittelemään, läksin vaan. Tiesin että tää aluepäällikkö Fuller lähtee puoleen päivään mennessä niin tulin sitten luonaaseen mennessä takas. Ehtoolla suoritin ”rocky workoutin” raunioista ettimilläni kivillä, ja näin oli sitten taas yksi päivä elämää juoksuhaudoissa takana.

Tänään (lavvantai 12.3.) oli sitten ihan normaalisti siivouspalvelua, mutta lauantain kunniaksi pääsin iltavapaille jo lounaan jälkeen.

Eli näin se päivä vaihtuu toiseen täällä Jylhämaassa. Sanottava vielä kerran, että tällästä työtä kyl tekee ihan mielellään, sillä kaikki työtehtävät ja duunit liittyy joko siihen asiakasryhmän toimintaan tai sitten oman työyhteisön hyväks tehtävistä asioista. Kyllä sitä ihan mielellään tiskivuoron hoitaa kun on edellisenä iltana saanu kävellä valmiiseen pöytää syömään maukkaita pöperöitä. Eli kaikella mitä tekee on tarkotus, josta ympärilläolijat pääsee nauttimaan. Muutenkin oleilu on rennonpaa kun esimerkiks siellä edellisessä paikassa jossa oli paikallisen aluepäällikön sekä koulutusvastaavan toimistot niin piti pokkuroida pal enempi. Täällä saa juosta ilman paitaa pihalla (kuhan ei oo asiakkaita paikalla), ja ottaa päiväunet jos siltä tuntuu. Aina on huominen jollon ehtii hommia jatkamaan.

Avara luonto: Takapihan eläimiä.

Kevättä rinnassa.

Heipä.

Tässä taas hotellilla, vissiin suunnilleen työpäivä 31/41. Viimesen viikon ajan kelit on ollu kohillaan. Aurinko paistelee ja on lämmintä. En ees muista koska ois viimeks sadellu. Vielä 10 päivää jäljellä tätä jylhämaata, ja sitten takaisin sinne etelä rannikolle western capeen. Alunperinhän mun piti mennä sinne potschiin, mut se muuttu taas kerran. Mut ny mulla on si synttäripäivä vapaa, joten pääsen juhlalle. Ja täytyy myöntää että on jo aikakin. Siihen mennessä alla on 37 telttayötä, ja sanottava että on jo vähän ikävä sitä fiilistä ku voi mennä kotio, ja pistää musiikin soimaan ja vaan rentoutua. No kun on täällä niin se on osattava tehdä eri tavalla se oma rentoutuminen, mutta onhan se vähän hankalaa ku on työpaikalla koko ajan, sama se onko kello minkä verran ja onko työpäivä, tai ylipäätään töitä. Nyt oon tässä ollu 4 päivää support henkilönä. Näistä päivistä yhtenä tein alan töitä. Oli kiipeilyä ja laskeutumista. Muina päivinä on ollu nakkihommia. Täällä on toinenkin ohjaaja joka ei osallistu kurssille, ja se on ollu tosi innokas keksimään kaikenkaista tekemistä. On vessan siivousta, ruohonleikkuuta, pihan siistimistä jne. No hälle tietty on tärkeetä löytää tekemistä, kun työpäivä on8.00-17.00 ja sille maksetaan siitä. Mutta ku meikäläinen ei nauti palkkaa niin en löydä intoa painaa hommia jos ei oo sellasia duuneja joita mä tänne tulin harjottelemaan. Painoin yhen kesän siivoojan töitä, osaan ne jo. en tarvitse harjoitusta siitä, kiitos. Super positiivisena puolena on tosin nyt se, että pääsen iltasin kattelemaan futista tänne lomaresortille, jos jaksan kävellä. Myös aikaa ja rauhaa kuntoiluun löytyy, jos vaan jaksaa intoutua lenkkipolulle. Eli kotiin palatessa pitäs miehen olla rautasessa kunnossa prossisessa vartalossa.

Zazida kurssi.

Otetaan tähän samaan hengenvetoon kiinni sitten tuohon 12 päiväseen kurssiin jossa olin mukana.

Kyseessä oli siis 9 henkinen ryhmä 18-25 vuotiaita nuoria Johannesburgista. Zazida on organisaatio joka on käsin valinnut nämä nuoret (joilla ei oo massia) menemään kouluun ja kyseinen organisaatio maksaa heidän koulutuksensa. Tarkoituksena oli ryhmäyttää heidat ja luoda vahva ryhmädynamiikka. Ohjelma oli kutakuinkin vaellus painotteinen. Ensimmäiset 4 päivää vaeltelimme kumpuilevissa maastoissa. Kohokohtina luola jossa oli pusmannien kalliomaalauksia, sekä Mount Baban huiputus (2327m). Puolimatkan krouvissa olimme yhden päivän perusleirillä, pesimme pyykkiä (siis nyrkkipyykkiä, johon sain ryhmäläisiltä hyvän perehdytyksen). Voin vannoa että jos suomessa ois saman ikäsile lyöny ämpärit eteen pyykkiä varten, ei tehokkuus ja tarmokkuus ois ollu tätä luokkaa. Sormihan siinä ois suuhun menny. Lisäksi kiipelimme ja laskeuduimme leirin lähellä.
Toinen puolikas alkoi kanoottiretkellä. Siirryimme uuteen leiripaikkaan. Siellä suoritimme isomman seinan laskeutumisen ja sitten ryhmää odott 40 tuntia kestänyt soolo. Soolon aikana kävin itsekseni päiväretkellä kukkuloilla. Pääsin lähietäisyydeltä seuraamaan laiduntavia kauriita ja istuskellessani vuoren reunalla kymmenet pääskyt leikittelivät iltapäivän auringossa. Kerrassaan mukava päivä. Ohjaaja kollegani oli harmikseni hieman erakkoluontoinen viettäen koko soolo ajan teltassaa, ja jouduin kikkailemaan keskenäni. no ei se mitään. Soolon päätteeksi teimme kaanoottimatkan takaisin leirin tuntumaan ja loppuaika olikin sitten kokemusten kertailua ja kamojen huoltoa.

Mitä sitten jäi käteen. vaikka itelläni ei ollu mitää vastuita tällä reissulla oli se kokemuksena mainio. Lähinnä ryhmän hallinnan ja ja sen kannalta miten sitä itsentä asemoi asiakasryhmään. Miten lähelle / kauan sitä asettuu. Lisäksi sain sylikaupalla kokeumuksia ja tarinoita etelä-afrikkalaisten ihmisten elämän mallista ja olemuksesta. kulttuurista ja kaikesta. Välillä vähän huuli pyöreenä niitä kuuntelin, mutta kaikki se opettaa. Otetaan esimerkiksti ryhmämme jäsen Alfred. 23 vuotias nuorukainen joka oli tunnustava kristitty, mutta ei meinannut tulla veteen, koska uskoi esi-isien vaanivan pinnan alla ja ottavan hänet luokseen. Ja kertoi tämän ihan suoralla naamalla. Pikkunen ristiriita kaverin uskomuksissa, mutta lopulta se tuli uimaan si kumminkin.
Ja toki oman mausteensa hommaan toi se, et nää kävi paljon keskusteluja omilla kielillään joista en ymmärtäny mitää, mut silti kaikkiaan jees 12päivää. Hyviä tyyppjä, ja tuttavuuksia.

Jotain tärkeetä mielen syövereistä jäi varmasti sanomatta, mutta palaan taas asiaan.

morjesta pöytään

Hei.

Noniin, nyt on sitten 12 päivää leirielämää takana ja aika laittaa muutamat tunnot taululle. Tänään oli 26. peräkkäinen työpäivä ilman vapaita ja perjantaina piti alkaa pitkään odotettu ja ansaittu pitkä viikonloppu. suunnitelmiakin oli. Mutta mutta mutta. Joidenkin yhteensattumian summana jäänkin samaan jumalan hylkäämään leiriin tekemään heti perään vielä toisen 14 päivää kestävän kurssi, mikä tarkottaa sitten sitä, että sen päättyessä oon harjotellunna työntekoa yli kuukauden putkeen ilman vapaapäivää. Kiitti, ja moro. No tällä kertaa oon perusleirissä ja meen aina päivällä sinne missä apua tarvitaa, ja iltasin si saatan kävellä tänne resorttiin ihmettelemään töllöä ja surffaamaan. Jos jotain positiivista niin rahat säästyy, mut ois se kiva välillä olla vapaalla ja sivistyksen parissa.

Leiristä lisää seuraavassa, mutta kerrottakoon että 14 päivästä 12 sato vettä. Mutta myös sanottava että kaikkina 14 päivänä oli aurinkoa ja lämmintä yli 20, et ei niin pahaa etteijotain hyvää. Teltta kestää sadetta 15min, mutta tein jätesäkistä välikaton, joka toimii. Nyt tullu vedettyä muutama mieltä virvoittava olunen niin lopettelen tähän ja palaan asiaa lähipäivinä kertoen tarkemmin kokemuksistani leirillä. Lomat palo ja sillai.

Jylhämaan kuningas.

Takana vuorokauden kestänyt bussirumba ja reissaus. Kaikki meni kuitenkin suhteellisen kivuttomasti, välillä pakaroita hieman särki, mutta se kuuluu asiaan. 3 tuntia vietin Joburgin linjuriasemalla, enkä tullut edes ryöstetyksi, joten kaikki on sikälikin vielä tallessa. Paljon tullu taas nähtyä.

Noniin, uusi koti on löytynyt. Harrismith on ehkä kylänä hieman eläväisempi kuin Sedgefield, mutta leiripaikka sijaitsee äkkiä noin 30km kylästä. Eli vieläkin enemmän keskellä ei mitään. Ympäristö on kuitenkin kuvan kaunista seutua, Sekoitus kalliovuoria ja Walesin jylhiä nummia. Kolmen kilometrin päässä leiristä on lomaresortti, jossa parasta aikaa viihdyn ilmaisen wifin ääressä. Itse leirikeskuksessa ei ole sähköä tai kenttää puhelimelle. Makuuhuoneena toimii teltta (joka vuotaa). Paikalla oli ennen todella nätti majoitustila työntekijöille, mutta se paloi kolmisen vuotta sitten, joten nykyjään telttapaikat on varattu työmiehille.

Sunnuntaina alkaa siis seuraava kurssi jossa olen mukana toimimassa. Tähän mennessä tiedän kyseessä olevan 12 päivää kesktävä ohjelma. Ryhmä käsittää 9 kappaletta 18-26 vuotiaita nuoria. Ohjelmassa lienee runsaasti tallustelua vihreillä kukkuloilla, "sunrise summit" eli vuoren huiputus, kanoottileikkejä, soolopäivä sekä muuta mukavaa. Toivon että sadetta ei ole liikaa, kun tosiaan telttani on mallia roiskeen kestävä. Toisin sanoen sunnuntaista alkaen seuraavat 2 viikkoa oon niin takapajulassa että ei toivoakaan kontakteista ulkomaailmaan. Kun pääsen ihmisten ilmoille pyrin oitis kertomaan tapahtumien kulusta tällä foorumilla. Siihen saakka, kivoja hiihtokelejä kaikille.

Työmiehen arki.

Nyt on takana ensimmäiset viisi päivää tiukkaa työnteon harjoittelua. Ryhmänä oli 12-13 vuotiaita peruskoululaisia. Ryhmä oli jaettu kahtia, ja ohjaajia oli kaksi per ryhmä. Lisäksi tietty meikäläinen auttelemassa missä tarvittiin. Kurssi alkoi perjantaina, jolloin roolikseni jäi lähinnä seurailla kuinka ryhmäläiset valmistautuvat tulevien päivien koitoksiin. Lauantai aamuna valmistimme virman valastusveneen purjehduskuntoon ja aamun viileän raikkauden vaihtuessa keskipäivän tuuleksi, otimme suunnan kohti wolver joen kanjonia. Purjehdus keskti kolmisen tuntia, ja sen päälle sitten vielä haikkasimme kanjonin päälle noin reippaan puoli tuntia. Lounastauon jälkeen valmistelin jyrkänteen reunalle laskeuttamispisteen, ja siirsin itseni sen alapäähän. Seuraavat 3 tuntia Gledwin laski lapsia rotkoon ja itse oli vastaan ottamassa heitä alhaalla. Pimeän jo hiipiessä mäelle lopetimme toiminnan ja päivästä oli jäljellä enään illalinen. Yön saapuessa, jatin sadesuojan teltastani pois, sillä kyseisessä mallissa on hyttysverkkokatto sisäteltassa, joka avaa mukavat maisemat tähtitaivaalle. Pediltäni taivas näkyy, vai miten se meni? (jouduin kuitenkin yöllä heräämään, ja laittamaan sadekaton päälle kun uhkaavat pilvet rullasivat taivaalle.)

Sunnuntaina, heti aamiaisen jälkeen ensimmäinen ryhmä irtautui kanjonilta, ja jäin suorittamaan 12 tunnin sooloa, seuraavan ryhmän oli nähkääs määrä saapua pelipaikalle vasta illalla, kuuden maissa. Suuret olivat suunnitelmani. Olin käynyt jo edellisenä päivänä tunnustelemassa maastoa alhaalla jokiuomassa. Siellä joku muodosti pienen putouksen perään lammen(ish), ja ajatuksenani oli tulla tuon lammen ääreen viettämään päivää. Uimaan ja palvomaan aurinkoa. Mutta sään hallitsija oli jälleen eri mieltä kanssani. Taivaan oli vallannut miltei lahtimaista harmautta pursuava pilvipeitto, joka teki suunnitelmani tyhjäksi. Ilma oli toki lämmin, muttei houkutellut raahaamaan itseäni tuonne varrelle vihreä joen. Jäinkin mäen päälle ihailemaan maisemiani. Päiväni koostui siis kokolailla kahdesta ateriasta, kuudesta tunnista riippumatossa ja kolmesta tunnista teltassa (jonne siirryin sateen alkaessa). Kokolailla oli kuitenkin ihan hauska työpäivä.

Maanataina aamueinesten jälkeen valmistin laskeuttamispaikan tätä toista ryhmää varten. Sama drilli, lapset monttuun, ja kamat kasaan. Sitten jaloittelu takaisin rantaan ja purjehdus perusleiriin. Rannassa, juuri kun olin astunassa veneeseen, muistin kamerani jääneen puun oksaa roikkumaan. No sain ainakin mukavan maastojuoksulenkin, muiden istuessa veneessä odottamassa.

Tiistaina, leirin viimeisenä päivänä ei ollut minulle erityisesti mitää tekemistä, nuorten suorittaessa huoltoa, niinpä sain taisteluparikseni brittisällin, Orenin, ja yhdessä hyökkäsimme lapioin ja kottikärryin kuivien lehtien kimppuun. Tärkeää oppia luontoliikunnan ohjaajalle. Oren naureskelikin, että meikäläisen piti tulla talveks etelän-leirille reenaamaan pihan haravoimista kun suomessa on lumi maassa. No näinhän se menee.

Tänään (tiistaina 15.2.) siis viimenen ilta Willow pointissa tällä erää. Huomenna istahdan bussiin ja siitä alkaa 24h kestävä matka Harrismithiin, maan pohjoisosaan. Siellä meikäläistä odottelee 14 vuorokautta kestävä kurssi luonnon helmassa. Eli reippahasti tervehenkistä telttaelämää luvassa. Voi olla, että tänään riipasen kunnon kännin. Pikku krapulassa on kiva matkustaa.

työmiehen perjantai

Se ois sitten työviikko takana ja paripäivää vapaata taas käsillä. Suunnitelmat muuttu taas sikäli, että sain tänään, maanantaina suoritettua kaikki apuohjaajalta vaadittavat näyttökokeet. Sitämyären sitten peruuntui reissu sinne toiseen leirikeskukseen ja tilalle tuli ”viikonloppu”. Torstai aamuna alkaa sitten tämän reissun duunari osuus. Viikon kurssi, ja meikäläinen supporttina. Tänään silmäilin kalenteriani, ja huomasin jotta tämä viikko mukaan luettuna on reisua jäljellä enää 10 viikkoa. Varsinkin kun näkee kurssit ja ohjelman tuntuu aika todella lyhyeltä. Torstaina siis alotan hommat täällä Willow pointissa viikon kestävällä kurssilla. Sitten hyppään bussiin ja siirrän itseni Harrismithiin, joka on paikallisen virman ilmeisesti syrjäisin leiri. Harrismith sijaitsee maan pohjois osassa, ja siellä meikäläistä odottaa parin viikon setti, josta sanottiin ”going out with the group”, joten voi olla jotain retkeily henkistä. Tuon kaksviikkosen jälkee siirrän luuni seuraavaan paikkaa, joka on nimeltään Vennekoor, tai jotain sinnepäin. Paikka on Johannesburgin etelä puolella. Siellä jälleen viikon setti lukio porukan kanssa, ja sitten vuorossa viikon vapaa. Lomaviikon jälkeen palaan vielä samaan paikkaan heittämään toisen viikon mittaisen keikan sitten vielä bussilla takaisin willow pontiin pariksi päiväksi tekemään paperit kuntoon ja siinäpä mun 8 viikkoa raakaa reeniä sitten olikin. Viimeset kaks viikkoa pyhitän sitten omatoimiselle elämysmatkailun harjoittelulle. Toverini Grant on anonut vapaita samalle ajalle, ja jos kaikki natsaa mukavasti ja kukkarossa on vielä löysää niin matkamme kulkee reittiä Cape Town – Victoria Falls – J'burg – Durban – J'burg. Sinne tosin on vielä pitkä matka, mutta kiva pitää unelmia yllä.

Seuraavien päivien ohjelma on vielä arvotus. Kaikki näkemisen arvonen ku on niin kaukana, ettei parin päivän vapaalla kannata lähteä. Jospa tutustuisin lähettyvillä olevaan Knysnan kylään, joka on kuulemma idyllinen. Nyt jopa viimeinen seuramieheni RT lähtee isiensä maille, joten ny oon si ihan omillani. Aikaa mietiskellä ja laittaa ajatuksia jonoon. Tyyntä myrkyn edellä.

Pari sanasta siitä ruoasta vielä esimerkin voimin. Fat Campin ruokalista tänään: Aamiaiseksi kahvia ja muroja, ja tietenkin maapähkinävoileipiä, jotka tänään passasin. Maito jota muroihin ja kahviin tarjoillaan on lähmenpänä kotosuomen punaista kuin sinistä purkkia. Lounaalla söimme keitettyjä perunoita sekä lampaan kyljystä. Perunat oli valmistettu tosin paikalliseen tapaan, eli kuorittu, paloiteltu ja pyöräytetty reilusti majoneesissa. Emmekä puhu mistään kevyt majosta. Lampaan käristämiseen käytettyjä aineita en halua edes arvailla. Illallisella oli sitten toasteja joiden välistä löytyi ihanan kermaista cheddar juustoa ja vielä rasvaisempaa salamia. MMM. Hyvää oli. Sitten sormet turvoksissa tunnin patikka kylälle, etten vaan sais mitää tauteja.

Viikonlopun viettoa

Viikonloppu oli siis tälläketaa suht erakkoluontonen ku kaikki muut oli hätistelty ympäri maata töihin tai vapaalle. Leiriin mun kanssa jäi musta veli RT, mut se meni joka ilta paikalliseen townshippiin kupille, ja se tarkotti omia oloja meikäläiselle. Perjantaina pomi lähti töistä ajoissa, ja hoiti mulle kylän tietokoneliikkeestä 2gigaa hotspot wifi aikaa. Perjantaina sitten seiskan aikaan pääsin mestoille, löin koneet käyntiin ja seuraavat neljä tuntia olikin sitten iloisen surffailun aikaa. Puoliltaöin palailin leirille (joka on muuten yöllä ja pimeellä aika spooki paikka, tulee ihan allun jutut mieleen).

Lauantain ohjelmana oli taas sen surullisen kuuluisan nettiyhteyden hoitaminen. Puhelimen kautta se oli tarkoitus hoitaa, mutta koneelle olis pitäny ladata joku nokia ohjelma jotta kännykkä toimii modeemina, joten se siitä sitten. Seuraava vaihtoehto on sitten mokkulan hankkiminen. Ite kapistus kustantaa noin 50€ ja sitten 2 gigaa datasiirtoa maksaa tollasen 40€, joten ei oo ilmasta. Mutta taidan sen silti hommata. Tämä mielessä siis suuntasin lauantaina kohti Georgea jälleen kerran. Jalathan ovat täällä ainoa kulkuvälineeni tarvitsin kyydin. Jos jotain afrikkalaista täällä on havaittavissa niin kyyditys. Menin isontien laitaan seisomaan kympin seteli kourassa (1,2€) eikä aikaakaan kun laupias samarialainen poimi minut kyytiin. Sen verran voin paljastaa, että valkoset eivät pysähtele, kun heillä on varaa tankata muutenkin, mutta köyhät neekerismiehet ottavat mielellään kyytiin jokaisen bensaan osallistuva. Siispä ovi kiinni ja puolentunnin automatkalle kohti ostaria. Ostoskeskuksen kohdalla kuski kevensi kaasua, ja jäin tien poskeen. Luonnollisesti USB modeemeja ei sitten ollut yhdessäkään Alan liikkeistä joten sinällään hukkareissu, mutta kiva kuitenkin. Takas leirille palasin samalla tekniikalla. Tosin nyt en ollut poiminut seteliä edes valmiiksi, vaan ohiajava auto suoritti kysyvän tööttäyksen johon vastaukseksi käden heilautus, ja taas oli kyyti alla. Päivän aikana kurkkuuni kiipi piinaava kipu. Liekkö angiina. Illalla jopa hieman kuumeinen olo pakotti miehen maate, ja elokuvia tuijottamaan.

Illan ja yön aikana koettiin myös todella vetinen ukkosmyrsky. Koko perjantain ja lauantain täällä roikkui pilvet paikallaa ja keli oli todella kostea ja painostava. Juuri samalla tavalla kuin suomen lämpimässä elokuussa, mutta vieläkin tuskaisempi. Onneksi tänään alkoi taas tuulemaan, ja voin vasrmaan ens yönä kuin pieni lapsi nukahtaa.

Ruokavaliosta valotan tässä yhteydessä sen verran että kaikki on helvetin rasvasta ja makeeta ja sokerista. Läskejä näkee älyttömästi. Melkei ku jenkeissä ois. Sapuska jota tuolla leirillä tarjoillaa noudattelee samaa linjaa. Taistelu kiloja vastaa voi olla hävitty, mutta yritän kuitenkin. Tänä viikonloppuna oon syöny lähinnä vaaleeta leipäää maapähkinävoilla. Onneks tulee ees käveltyä tähän kylälle.

Koti ikävästä pari sanaa. Monet teistä jokka on vastaavaa tehny voi kertoa sitte omia kokemuksiaan, mutta varsinaisesti kotii ei oo ikävä vielä ollu, jos mieltää kodis sen asunon tai suomen ylipäätään. Ainoa häiritsevä asia on se, kun ei pysty olemaan yhteydessä tuttaviin. Sitä on ikävä. Jutella ihmisten kanssa ja vaihtaa kuulumisia. Muutamana yönä on jopa alitajuntani tuonut uuniini ihmisiä kotisuomessa. No se on toisaalta kiva juttu, koska sillon on ikäänkuin tavannu ihmisiä :)

Ensi viikolla piipahdan tiistain ja torstain välisen ajan Kap Kaupungin liepeillä olevassa Grabown leirikeskuksessa. Joten seuraavat kuulumiset tulee ruutuun varmaankin perjantaina, kun palaan taas tälle kylälle. Sillä välin, koittaakaa käyttäytyä.

Ekat pari viikkoa.

Kirjoitettu 3.2.2011

Paikka missä olen on siis Willow point niminen leirikeskus Sedgefieldin hiljaisessa pikkukaupungissa. Asukasluvusta en osaa sanoa mitää, mutta varmaan tällänen muutaman tuhannen ihmisen asuttama kummituskaupunki. Tämä etelärannikko on ikäänkuin Etelä-Afrikan florida, ja sitä asuttaa pääosin lihavat valkoiset eläkeläiset. Kaikenkaikkiaan jengi on täälläpäin aika pläskiä. Nuoria ihmisisa, siis alle kolmekymppisiä ei katukuvassa juuri ole. Leirikeskuksesta on matkaa kylälle noin 6km, eli jalkaisin matkaa taittaa suunnilleen tunnin suuntaansa. Oikoreitti kulkee vanhaa junarataa pitkin, jonka väittävät olevan Cecil Rhodesin aikanaa alulle paneva. Tiedä sitten.

Kap Kaupunkiin on noin 7 tunnin bussimatka. Siellä haluaisin piipahtaa, mutta saa nähdä että miten vapaat osuu. Siellä on kuulemma jo sitten vähän nuorekkaampi skene.

Pari viikkoa tiukkaa opiskelua takana. Täällä elämä on suhteellisen lepposaa. Olemme keskellä ei mitää, ja virikkeitä on suunilleen saman verran kuin eristyssellissä. Tähän mennessä olen lähinnä kertaillut osaamiani asioita ja opetellut tekemään niitä paikallisen käytännön mukaan. Lähinnä siis lukenut ohjekirjoja, leikkinyt pihalla köysien kanssa ja puljannut rannassa. Aurinko paistelee miltei joka päivä, ja näin käydessä mittari lukemat kohoavat mukavasti sinne +35 kieppeille. Yhtenä päivänä neppailin köysien kanssa ilman paitaa, ja sanomistahan siitä tuli, samoin kävi varvassandaaleiden kanssa. Eli ollakseni afrikassa, meno on aika tiukkaa.

Ensimmäisten viikkojen toiminnoista voisi värikynällä mainita pari asiaa. Homma alkoi siis heti ensimmäisenä aamuna kajakkiretkella. Viikko sitten perjantaina juoksimme aamulenkiksi 14km rannalla, auringon noustessa aamu-usvan keskeltä, ja voin kertoa että välillä piti vaan lopettaa juokseminen ja ihailla.

Viime keskiviikkona purjehdimme, ja tämä oli meikäläiselle ensimmäinen laatuaan keikka järvelle purjevetoisella vehkeellä. Nättiä. Iltaisin olemme viihdyttäneet itseämme käymällä kylällä tai katselemalla elokuvia läppäriltä. Paikalla ei oikeastaa ollenkaan mitään harrastusvälineitä joilla pitää mielen virkeänä.

Porukka joka täällä on seuranani ollut on kyllä tavattoman mukavaa ja rentoa. Hyviä sällejä (enimmäkseen). Eli kotiutuminen onnistui suht mukavasti, ja pääsin heti mukavasti sisään talon juttuihin. Toki omenaan mahtuu aina pari toukkaakin, mutta pääasiassa hyviä tyyppejä. Systeemi täällä toimii niin että ohjaajia toimitetaan eri keskuksiin sen mukaan missä on tarvetta, joten jo nyt harmittaa kun tietää tiettyjen tyyppien lähtevän. Mutta elämä on sellaista laatua.

Netin kanssa on ollut isoja ongelmia. Täällä i-net on niin uusi keksintö, että se maksaa ihan v*****i, ja on hankala hankkia. Keskuksessa on toki netti, mutta kun en ole osannut laittaa konettani ymmärtämään paikallista verkkoa, ja nämä pusmannit ei ymmärrä tietotekniikasta tuon taivaallista. Toivottavasti saan homman kulkemaan, sillä vierotusoireet spotifysta alkaa oleen sietämättömät, ja samalla se on mun ainoo musiikki mitä on matkassa. Toki puhelimen kautta voisin ottaa netin, mutta taksat on sitä luokkaa että tulee halvemmaksi varmaan ostaa musiikkia kuin kuunnella sit spotifyn kautta. Argh.

Näillä näkymin vietän vielä pariviikkoa tässä paikassa, harjoitellen, päästäkseni riittävän osaamisen tasolle. Sitten siirryn asiakasryhmien pariin ”ledeksi”. Kursseja järjestetään ympäri maata, ja aluksi minut ilmeisesti lähetetään maan pohjoisosaan pariksi vikoksi. Sitten siirryn jälleen helmi- maaliskuun taitteessa eri paikkaa, ja maaliskuun lopuksi palaan vielä kerran tänne, ennen kotiinlähtöä. Työtä nähtävästi riittää viikonloput läpeensä, mutta maaliskuun alussa taisi olla sitten vallan 5 päivää vapaata perätysten. Wau.

Nopea kurkistus peiliin paljastaa armotta kuinka koko syksyn jatkuneet huonot elämäntavat ovat jättäneet merkkinsä vyötärölleni. Tänne tullessani mielessä pyörikin ajatus selän oikaisusta ja paluusta nuhteen ja kurin maailmaan. Olenkin käynyt juoksemassa pikku lenkkiä ja uimassa miltei päivittäin, saadakseni itseni taas kuosiin. Mutta mutta, nää paikalliset veljet on melko janoisia. Ensimmäisestä kahdeksasta illasta jotka täällä vietin, neljänä piipahdimme kylällä ”yksillä”. Ja kun täällä nyt on kesä niin kyllähän sitä sopii ihan arki-iltanakin ottaa kevyt asennussarja. Meininki tosin on suht edullista, kalja irtoaa alle parilla eurolla, ja edukkaat paukut pyörii samassa. Tämä tosiseikka on siis hieman hankaloittanut tätä kuntokuuriani. Mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.

Palaan taas asiaan karpomaisin ottein. Sillävälin kepeitä oloja kaikille ja onnea uusille pientilallisille.

Leaving on a jet plane.

Tunteikkaiden jäähyväisten sarja kertoi karua kieltään siitä, kuinka lähteminen on reissaamisen paskin puoli. Viikonloppuna olo oli totisesti kuin laulussa. Olisin halunnut jäädä, mutta maailman ääni vain on liian voimakas. Taisi siinä sivussa muutama kyynelkin vierähtää tunteellisen hölmön poskelle. Sunnuntaina kävin vielä Lontoossa moikkaamassa siskolikkaa, ennen kuin oli aika astua jälleen pitkälle lennolle.

Tällä kertaa lennot sujuivat suhteellisen mukavasti. Vierustoveria ei ollut, jalkatilaa löytyi ja rankan viikonlopun seurauksena nukuin suurimman osan ajasta (ish). Välillä lentoemot herättelivät einekselle ja sitten taas lepoa. Sitä mukaa kun kilometrejä suomeen kertyi lisää ja Etelä-Afrikka alkoi tulla lähemmäs, vaihtui myös myös mieltä vallannut haikeus odottavaan innostukseen.

Pikaiset koneen vaihdot Addis Ababassa ja Johannesburgissa, ja niin lopulta saavuin Georgeen. Määränpääni on Willow point niminen leirikeskus järven poikamassa, suht idyllisellä paikalla, keskellä ei sitten yhtikäs mitään. Ennakkotiedoista poiketen, ei täällä ole mitää koulutusporukkaa paikoilla. Noin seitsen henkinen työntekijälauma joka painaa viikkoprokkiksia eri ryhmien kanssa, ja siinä sivussa sitten meikäläinen reenaa työntekoa ja hoonaa omia skilssejä terävempään kuntoon.

Luonto täällä on yllättävän kotoisen näköistä. Havupuita ja muita samannäkösiä kasveja, joita kasvikurssilla tunnusteltiin. Kelikin on hyvin suomi kesää. Tosin ensipurasulla helvetisti kosteampaa. Kaiken tuttuuden kruunaa lentävät saatanat jotka pinaa ihanan tutulla tavalla. Suurimpana erona verekseltään on sitten lienee tuo viiden kilometrin päässä sijaitseva ranta, jossa atlantin- ja intian valtameren aallot ottavat mittaa toisistaan. Ensimmäinen ehtoo uudessa kodissa on kääntymässä makuupussin suuntaan, joten jatkan tarinointia seuraavalla kerralla. Seuraavassa jaksossa esittelen fasiliteetteja sitten.

Matkalahjatkin on jo käytössä. Karkit meni koneessa, ja otsalamppu ohjaa askelta. Täällä on melko pimmeetä. Toivottavasti muillekin lahjoille tulee pian käyttöä.

Rauhaa ja rakkautta.

The Gambian Experience

Paluu Gambiasta tapahtui jo muutama hetki sitten, mutta kiireinen elämänrytmi on estänyt kokoamasta ajatuksiani. Gambiassa ei hotelli tarjonnut nettiä. Muutaman kerran pääsimme paikallisen namikan tietokoneluokkaan, mutta paikallinen laajakaista oli sen verran kapeaa mallia, että blogin avaaminen meinasi kaataa koko homman. Siksipä kertaan tapahtumat kasaan nyt, muutama päivä matkan jälkeen.

Kokemuksia Tsääreporista.

Alkureaktioni Gambiaan päästyäni oli hämmentynyt. Rantauduimme Kotun hotellialueelle, klassiseen samsonite maailmaan. Namika oli siis ostanut otintomatkame Tjareborgilta, koske se on helpointa ja vaivatonta. Hotellialueella hinnat olivat luonnollisesti kymmenkertaiset paikalliseen verrattuna, ja kun menimme ovesta ulos olimme kukin kävelevä bisnes. Menin merenrantaa rauhoittumaan ja polttelemaan yhden spaaderon, mutta eihän siitä mitään tullut, kun viiden nuoren mustan miehen seurue halusi kiivaasti tutustua minuun. Perkele. Tähän todellisuuteen toki tottui kahden viikon aikana, mutta siitä huolimatta käynnit muissa kaupungeissa olivat rennompia, kun sai olla rauhassa. Aloimmekin kutsua reissun aikana hotellialuetta leikkisästi Tsääreporiksi. Gambiassa on jyrkästi kaksi eri maailmaa, Tsäärepori ja muut paikat.

Toki näimme ja koimme monta muutakin puolta Gambiasta ja Afrikasta. Ohjelmaan kuuluneilla, paikallisen namikan järjestämillä kierroksilla törmäsimme sitten toki enemmän paikalliseen meininkiin ja Gambialaiseen todellisuuteen. Maa on kokonaisuudessaan hökkelikylä. n. 70 maan asukkaista elää äärimmäisessä köyhyydessä kituuttaen menemään alle viidellä eurolla kuukaudessa. Käynti laitakaupungeillä toi nämä elinolot suoraan naamalle ja laittoi miettimään omaa asemaansa valkoisena vapahtajana. Oma päiväbudjettini oli 15 euroa päivälle. Eli suunnilleen sama, kuin mitä useat paikalliset saa kasaan muutamassa kuukaudessa. Siitä huolimatta itsestäni tuntui, että jouduin köyhistelemään. Melkoinen kontrastien maailma.

Viralliselta puolelta ohjelma oli myös jännittävä. Heti ensimmäisellä viikolla teimme vuotuisen kohteliaisuuskäynnin urheilu- ja nuorisoministerin toimistolle. Kunnioittavia kiitospuheita ja kohteliaisuuksia puolin ja toisin. Tieto delegaatiomme käynnistä oli kiirinyt myös paikallisen Kekkosen, presidentti Jammehin korviin, jonka määräyksestä viikkoa myöhemmin teimme valtiovierailun maan varapresidentin tykö. Paikallisissa kympin-uutisissa oli tämä visiitti arvotettu illan kakkos uutiseksi, ja naamamme oli kaikille tuttuja. Ystäväni Roope antoi vielä vierailun päätteeksi lausunnon telkkariin.

Toisen viikon alkupuolella oli myös paikallisen namikan järjestelemä solidaarisuusmarssi nuorten työttömyyttä vastaan. Kävelimme kaupungin läpi t-paidoissa joihin oli painettu iskulauseita, ja kärkiporukka katoin samoin teemoin printattua lakanaa. Kävelyn päätteeksi oli namikan pihamaalla parituntinen tapahtuma, jossa oli paikalla mm. Gambian NMKY:n nokkamies sekä jonkin sortin ministeri. Tapahtuman Key note speaker oli muuan Tuomas Nykänen suomesta. Puhe esitettiin myös kansallisessa raadiossa, ja iltapäivälehdessä oli muutama lainaus. Tähtihetkiä :)

Yhtenä tärkeänä osana matkaamme oli tietenkin myös gambialainen iltaelämä. Muutaman ehtoona jalkauduimmekin paikallisiin yökerhoihin ihastelemaan kuinka sulavasti tummien siskojen lantiot pyörivät musiikin kiihottamina. Voi veljet. Hintataso on kohtuullinen, kalja maksoi kaipasta ostettuna noin 50c-1e. Hinta baarissa oli noin eekkerin per pullo, joten ei liiaksi ollut eroa. Paikalliset raharikkaat tykkäävät käydä omissa hienostopaikoissaan, mutta hieman edullisemmissa juottoloissa oli paikkilet ja turistit sulassa sovussa. Myös yökerhoissa jatkui sama jatkuva huomio joka oli nähtävissä rannalla. Ero muodostui siitä, ett siinä missä rannalla miehet tulivat tyrkyttämään tavaraansa, iltaravintolassa ne olivat naisia. Ja tavara hieman erillaista.Harvoinpa olen kokenut samankaltaista vientiä yöelämässä.  Ja tuskin heti uudestaa.

Voisin kuvitella kyllä lähteväni toisenkin kerran Gambiaan katselemaan maailman menoa, mutta olkoon tämä elämäni viimeinen tsä-tsä-tsä-tsäärepori reissu. Jos pääsis sinne eteläpään asuttamattomille rannoille tsillailemaan niin meno vois olla enemmän sitä ku pitääkin. Hieno reissu kuitenkin lähes kaikin puolin.

Viimeiset hetket kotikoneella.

Lähtö lähenee ja kotimaan aamut voi timpurikin näyttää yhden käden sormilla. Mieli alkaa olla jo rauhaton ja nämä viimeiset päivät pakkasessa tuntuvat suhteellisen pakon-omaisilta. Viime päivät olen ankarasti järjestellyt viimehetken asioita, ottanut rokotuksia, käynyt hammaslääkärissä jne jne. Ainoa suoritettava asia ennen lähtöä on enään asuntoni tyhjentäminen mahdollisia alivuokralaisia silmällä pitäen. Kamat jätesäkkeihin ja vintille odottamaan pääsiäistä. Joko voitaisiin lähteä?

Vielä niille joille asia on epäselvä(hkö) kerrataan tarinan ja reissun kulku ja tarkoitus. Tammikuun kuudes päivä siis tieni vie Gambiaan, läntiseen afrikkaan. FINYMCA3 koulutusryhmän jäsenenä on velvollisuuteni käydä tutustumassa gambialaiseen elämänmenoon kahden viikon ajan. Ohjelmassa kaikkea nuorisovaltuuston kokouksesta eläintarhakäyntiin ja aamulenkeistä ulkoilma diskoon. Odotettavissa jälleen vauhtia ja vaarallisia tilanteita namikan porukalla


Tammikuun 21. päivä kuluvaa herran vuotta tulen sitten takaisin suomeen, käyn kotona pyykillä ja vaihdan puhtaat kalsarit, ja sitten sunnuntaina 23.1. alkaa matkani kohti Etelä-Afrikkaa. Reittini kulkee lentäen Lontoon kautta Johannseburgiin, ja siitä edelleen aivan etelä rannikolle George nimiseen kaupunkiin. Monivaihenen matka oli lopulta edullisin ratkaisu ja antaa minulle samalla mahdollisuuden piipahtaa Lontoossa morottamassa siskoani, ja keräämässä joululahjat jotka jäivät tänä vuonna lumisateen johdosta englantiin.

Määränpäässä minua odottaa kolmen kuukauden mittainen opintoihini liittyvä työharjoittelu Outwar bound South-Africa organisaatiossa.

Muutama sana OB:ista .Outward bound on kansainvälinen kasvatuksellinen koulutusorganisaatio ja seikkailullisen kasvatuksen, elämyspedagogiikan ja kokemuksellisen oppimisen osalta maailman vanhin ja laajimmalle levinnein järjestö.

Outward Bound-toimintaa on järjestetty vuodesta 1941. Outward Bound International on kattojärjestö,  joka valvoo ja kehittää toimintaa maailmanlaajuisesti. Nykyisin järjestöön kuuluu yli 50 koulua ja keskusta yli 30 maassa.

Alunperin Outward Bound -termi tarkoitti lippua, joka nostettiin laivan salkoon sen lähtiessä tutusta ja turvallisesta satamasta kohti uusia ja tuntemattomia seikkailuja. Lippu kertoi laivan olevan itsenäinen päätöksissään. Nykyään Outward Bound -kurssit valmistavat tämän päivän ihmisiä, sekä nuoria että aikuisia, elämän matkaa varten.

Mitä kaikkea työharjoittelu minulle tulee tarjoamaan on edelleen jopa hieman mysteeri itsellenikin. Tammikuun alussa siellä alkaa jonkin sortin ohjaajakoulutus joka liippaa hyvin lähelle sitä samaa jota tein jo mennen vuoden täällä Lahden Ammattikorkeassa. Lisäksi pääsen tekemään oikeita töitä asiakasryhmien kanssa, mutta mitä, sen vain luoja titetää.

Tietoisuus siitä, että kanssani samaan aikaa tulee paikalle joukko muitakin opiskelikoita antaa hieman huojentuneemman fiiliksen mitä tulee viihtymiseen. Aluksi pelkäsin mahdollisuustta jäädä hieman ”yksin”, mutta nyt lienee sitä vaaraa ei ole. Lisäksi on aina mahdollisuudet saada seuraa jos suunnittelee jotakin viikonloppureissuja.

Eli tässä vaiheessa meikäläinen palaa paketoimaan kämppää ja pakkaamaan rinkkaa matkan ensimmäiselle legille.

T.