Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen, ja paljain jaloin kierrän maailmaa...

Monet innokkaat tuulettimet siellä kotona ovat varmasti jo ihmetelleetkin, onko matkamieheltä leikattu sormet poikki, kun ei ole kuulunut uutisia ja jännittäviä kertomuksia. No ei ole, mutta sen verran kokonaisvaltaisesti häkellyttävät 3 viimestä viikkoa vietin timojen mailla, että oli hankala löytää sanoja kertomaan niistä. Nyt olen jo turvallisesti euroopan puolella, joten ainakin yritän kuvailla tapahtumia ja tuntemuksia.

Viimeksi jäätiin siis tilanteeseen jossa olin palannut Sedegefieldiin. Tuona iltana (30.3.) tapasin kroaattivahvistuksemme, Juran, joka oli perjantaina (1.4.) lähdössä kap kaupunkiin. Mies on mitä mahtavinta seuraa, ja sovimme, että kun viikonlopun kiireiltäni kerkiän, niin teen matkani samaan pisteeseen, ja voimme sitten yhdessä tuumin tehdä tuhoja kaupungilla. Mutta vielä ennen kuin olin pääsevä matkaan, oli minulla viimeinen työkomennus. Tuona samaisena perjantaina saapui pallokerhoomme uusin ulkomaan apu, Santiago, kolumbiasta. Ja meikäläisen piti toimia kaverin perehdyttäjänä ja lapsenvahtina maanantai iltaan saakka. Sivussa jeesasin myös yhden kurssin juoksevien asioiden kanssa. No me santin kanssa käytiin kylillä. vähä kiipeiltii puihin, kaadettiin kajakkeja ja kerroin kaiken tarvittavan tästä firmasta. Erittäin särmä kaveri, ja taas yks paikka maailmassa lisää, johon voi mennä kyläilemään tuttavan luo.

No aikanaan tuli sitten maanantai iltama, ja meitsi suuntas jälleen kerran kap kaupunkiin. Sanomattakin oli selvää että seuraavat päivät tulisivat olemaan melko päyhdyttäviä. Keskellä korpea vietteyjen kuukausien jälkee ajatus luonnonpuistoista oli jääny taka-alalle ja aivan toisen tyyppiset kissaeläimet oli nyt matkamiehen kiikarissa.

Tiistaina oikaistuani hetkeksi Long Street Backpackerin miellyttävällä vuoteella, pyrähdimme yöelämän pariin, minä ja Jura. Kuin Maverick ja goose aikanaan. No, hauskaa oli. Keskiviikkona oli päiväretki, jonka kiintopisteinä olivat linnoitus, waterfront, greenpoint stadium ja lopuksi sun set @ signal hill. Huippupäivä, jonka kruunasi jälleen tanssit iltaravintolassa. Tanssit oli sen verran raivoisat, että torstain ohjelmassa oli ainostaa haikki valintataloon ja takas. Perjantaina sitten taas vuorossa todellinen taival, kun valloitimme pöytävuoren. Vuoren huipulta avautui mielekkäät maisemat aina cape pointille saakka. Intian ja atlantin valtameret yhdellä silmäyksellä. Illan tummuessa oli tullut siipimieheni aika lähteä jatkamaan seuraavaan kohteeseen. Juran ratsastaessa auringonlaskuun jäin itse hostelliin luomaan uusia kontakteja. No suustaa kätevä ja peilistä komeehan löytää aina itelleen seuraa, ja niin perjantai ehtookin kului tanssilattian pyörteissä. Lauantaina rötväsin piitsillä aurinkoa palvoen, ja iltaelämä sujui tutulla kaavalla. Sunnuntaina sitten taas vaelluskengät jalkaa, ja Lion head vuorta huiputtamaan. Ja tästä reissusta olikin tuleva sitten koko viikon kohokohta. kaikkinensa mielekäs kokemus. luonto, seura, aurinko, seura. Huumori. Kertakaikkiaan sielu lepäs. Haikkiseuranani oli ameriikkalaiskaksikko Andy sekä muuan Mollie. Aika velikultia. Sunnuntai iltana Mollie muutti pois meitin päkpäkkeristä, hieman prameammalle seudulle, mutta kutsui allekirjoittaneen viettämään maanantaita kyseisen hotellin altaalle, ellei hänellä ole kiire pois kaupungista. No ei ollu. rahat tiskiin ja yksi yö lisää. Päivä sujuikin mukavan leppoisasti. Hyvää seuraa ja rentoa tunnelmaa. Jospa vain kaikki olisi aina yhtä helppoa. Tiistaina oli sitten edessä enään bussimatka takaisin sedgefieldiin. Kaihoisissa tunnelmissa heitin hyvästit kap kaupungille. Kuin elokuvaasta konsanaan bussini lähti juuri auringonlaskun aikaan luoden oikeen virallisen lähtötunnelmoinnin.

Keskiviikkona oli palautumispäivä. Torstaina liftasimme Attilan kanssa ihastelemaan Knysnan rantakaupunkia. Oikeen mukava. Perjantaina laitoin kaiken kuntoon. Sitten käytiin kylällä Willien ja Attilan kanssa ottamassa viimeset maljat afrikalle, ja lavvantai aamusti oli mies taas tien päällä. Ja nyt siis lontoossa-

Matkailu on se mikä avartaa. Nyt reissun lähestyerssään loppua voi jo hieman puntaroida mitä jäi käteen, paitsi hento rusketus. Parasta tienpäällä ollessa on ehdottomasti uudet ihmiset. Jännittävää ja hauskaa miten maailma sylkäisee päin naamaa mitä eriskummallisempia tyyppejä. Tyyppejä joista osasta tulee välittömästi tovereita, kuin heidät ois tuntejo jo pidempään. Viimesen parin viikon sisään sain tutustua suht pikaisesti 4 aivan maan mainioon tyyppii. Ihmisiä joiden kanssa tsillaillessa usein nousi promille. Ja ois ollu nättiä tuntea pidempääkin. Tästä päästään sitten siihen huonoon puoleen kun pitää heitellä hyvästit kaikille. No koska maailma on suhteellisen auki, ja veispuukkikin on keksitty niin ei auta muu ku käydä kyläilemässä. Ja se on myös nättiä kun on ihmisiä vähän jokapuolella ketä voi tavata.

Isommassa kuvassa tää reissu kerto meikäläiselle paljon siitä millasta on lähteä poijes sieltä missä on aina ollu. Vastaten samalla niihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kuinka se saa meikäläisen tuntemaan ittensä. No mitä pidemmälle reissu eteni niin sitä mukavammin oleminen etäällä suju. Koti-ikäväkään ei vaivannu pahemmin. Ehkä välillä vähän omaa sohvaa ikävöin, mutta muutoin uuden näkeminen ja kokeminen voittaa ainakin nykyhetkessä halun olla suomessa. Lisäksi olin erityisen positiivisesti yllättynyt siitä kuinka mukavasti sain tuotua itseäni esiin vieraalla kielellä. Koen että pystyin olemaan sama oma itseni vaikka esitinkin typerät juttuni A ykkösellä. Ja samaan tapaan koen että ympärilläni olleet ihmiset pääsivät käsiksi minuuteeni aika mukavasti. Se on ehkä merkittävin kokemuksellinen juttu tältä matkalta. Paljon asioita ja juttuja joita täällä voi tehdä jäi tällä erää tekemättä, mutta opin ja huomasin myös sen, että meikäläisellä ei oo mihinkään kiire. Afrikka on näillä sijoilla ollu suht pitkään, eikä oo mihinkään menossa, joten voin tulla aina takas toteuttamaan nyt puuttumaan jääneet elämykset. Näine hyvineenkin näin ja koin aivan riittämiin. Nyt palaan kotiin punomaan uusia suunnitelmia.

Nyt afrikka on siis tällä erää afrikoitu ja timot saavat taas levätä yönsä rauhassa. Tämän reissukertomuksen päätän Repe Helismaan sanoihin:

Siks' paljain jaloin onneani etsin,
Ja huolet laulullani haihdutan.
Elämä on ihanaa,
Kun sen oikein oivaltaa
Ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.

Maanteiden kingi.

Viime perjantaina, 25.3. otin siis ja ajelin bussilla Kaapstaadiin elikkäs kap kaupunkiin. Työtoverini Willie nappas mut kyytiin kaupunginliepeiltä ja sitten ohjasimme wilin vanhan caravellen kohti kaupungin sydäntä, Longstreettiä. Huone backbakkeristä ja kaupungille. Ilta sujui normaalin kaavan mukaisesti mieltä ja kehoa saastuttaen, tässä etelä-afrikan syntien pesäkkeessä. Myönnettävä kyllä, että viihtyisän oloinen paikka jonne suuntaa uudelleen viikon kuluttua.

Rankan juhlinnan päälle oli taisteluparilla Nykänen - Van Rooien tarkoitus ajella (wilinä lainaten) aivan kap kaupungin lähellä olevalle leirintäpaikalle. Kuulemma idyllinen mesta joen varressa, luvassa kaksi päivää kalastusta ja tsillailua. No kun ollaan isossa maassa niin tää aivan lähellä oli noin 150km. Mutta ei se mitään. Lopulta pääsimme Robertsonin pikkukaupunkiin, joka oli viimenen taajama ennen määränpäätä. Päätimme pysähtyä ostamaan shelliltä jäätelöt, ja samalla kun kurvasimme huoltsikan pihaan sanoin wanhan wolkkarin laatikko EI, ja meitin matkanteko päätty siihen. Eipä muuta kun puhelu lähimpään isompaan pitäjään ja 40km päästä Worchesterista lähti hinausauto meittiä noutamaan. Matkalla luotiin sitten uusi taistelusuunnitelma, nimittäin Worchesterissa on leirintäalue jossa voi myös kalastaa. Luonnollisesti kaupungissa oli kuitenkin käynnissä laajamittainen motoristien kokotuumisajo, ja kaikki hostellit ja leirintäalueet oli täyteetn buukattuja. Lopulta erääästä B&B:stä löyty huone ja niin olikin edessä 2 päivää "idyllisessä" worchesterissa. ostarilla seikkailua, elokuvissa käyntiä, puistossa pallon potkimista. Ihan miellyttävää oleilua kumminkin. Lopulta maanantaina koitti pelastus kun pari muuta työkaveria nappas meidät kyytiin ja jatkoimme matkaan  OB:in Grabouwn leiriin. Tämä leirikeskus sijaitsee noin 40km worchesterista.

Tiistaina sitten päätimme ottaa ja lähteä päivähaikille. Reitti jota lähdimme valloittamaan on nimeltään suicide gorge (itsemurha kanjoni). Reitti kulkee vuoritossa, ja on nimensä mukaisesti kanjoni, jonka vesi ja eroosio on vuosituhansien aikana luonut. Uskomattoman ällistyttäviä muotoja se oli myös aikaansaanut. Paikkapaikoin vaativakin reitti sisälsi kalliokiipeily ja boulderointi elementtejä sekä uimista. Viidessä eri kohdassa nähkääs oli hypättävä vesiputouksen kohdalla seuraavaan altaaseen, korkeuksien vaihdellessa 8-15m. Patikoimme tätä reittiä kokonaisuudessaan 8 tuntia auringon hyväillessä meitä pilvettömältä taivaalta. Lounas nautittiin kenttäolosuhteissa erään altaan äärellä. Seura oli mahtavaa, ja saattaa olla että kyseinen päivä oli hienoin tähän mennessä täällä viettämisttäni. Manifique.

Tänään (30.3.) sitten köröttelin bussilla takas tänne Sedgefieldiin viimeistelemään paperityöt. Tarkoitus olla täällä ainakin viikonlopun yli. Jatkaa kuntoilua ja yrittää päästä eroon päihteiden ikeestä. Sivussa myös hieman talotaikuri hommia.

Viimenen vartti.

Kuukausi vuoristossa sujahti ohi vallan huomaamatta. Nyt oon taas täällä etelä rannalla Sedgefieldissä, monia kokemuksia rikkaampana. Käydäänpä läpi siis lähihistorian tapahtumat.

Kahden viikon mittainen lisäkakku Harrismithissä siis piti sisällään pääsääntöisesti kaikenlaista pikkupuuhaa. Kivien keräilyä ja ruohonleikkuuta jne. Iltasin piipahtelin Qwantaniin kattelemaan palloa, ja elämä oli rentoa. Kun siihen päivärutiiniin pääs mukavasti sisään niin ei siinä mitää valittamista. Ilman sen suurempia ressejä tai painetia päivät vaihtu toiseen ja elämä eteni. No, leirin viimesenä päivänä yks jampoista kokeili onneaan ja yritti kääntää mun lenkkitossut. Koska itelläni on vielä käyttöö niillle niin jouduin ottamaan takasin. Mut kyllä on erikoista sakkia.

Viime lauantaina (19.3.) Vapaus sitten koitti, ja suuntasimme Grantin kanssa Johannesburgiin vähän rentoutumaan. Kotioloiissa nautitun illasien päälle suuntasimme Grantin kaverin kotiin, jossa lauantai illan bileet olivat juuri päässeet vauhtiin. Tällä reissulla pääsin sitten mukavasti sisään katsastamaan millasta elämää viettää ne jokka hallitsee rahavirtoja. Kämppä ei ois häpeilly hetkeäkään MTV cribsissä. Oli koikarppiallasta ja uima-allasta. sisätilaa ulkotilaa. varmaan 10 vierasmakaria jne. Juhlat vietettiin pitkän kaavan mukaan, ja maatekkin päästiin joskus auringon jo noustua. Sitten kun heräsin seuraavan kerran niin olikin jo tiistai, ja tiesivät kertoa, että pitää lähteä taas radalle ku on meikäläisen synttärit. Ja tänään siis päästiin takas tänne. Siinä pähkinän kuressa.

Sanottava kyllä, että täällä oon kohdannu elämäni kovimmat vastakkainasettelut. Tää ylimystö jonka luona sain kunnian vierailla, elelee sähköpaimenten sisällä toinen toistaan prameammissa taloissa, ja nauttii elämästä, ja aitojen ulkopuolella vallitsee villilänsi, jossa kärryjä ei voi pysäyttää. Jos ja kun kotoa poistutaan, mennään aikaa viettämään vartioituihin ostoskeskuksiin, joissa on vartioidut parkkipaikat. Kaikki kaupat ja elämä on poistunut keskustasta. Ensin poistu asiakkaat, koska ne ryöstettiin, ja sitten muutti kaupat, ja ny se on si tyhjä. joku 80% ihmisistä asustaa hökkelikylissä, ja si osa elelee siinä muutaman kilomertin päässä 700 neliö huvilassa ja käyttää illan aikana rahaa juhlimiseen varmaan saman mitä toinen tienaa vuodessa. Mutta eipä oo mun käsissä.

Huomenna, jos bussissa on paikkoja niin meen cape towniin vähä rentoutumaan. Vähiin käy ennenkö loppuu. Nyt on alkanu jo pikkuhiljaa hiipiä puseroon pienoinen kotiinpaluuahdistus, mutta koitan siitä päästä eroon, ja ottaa kaiken sen irti loppu ajastani, mitä irti on otettavissa. See ya.

Elämää juoksuhaudoissa.

Elämä täällä kasarmilla alkaa asettumaan uomiinsa. Vaikka joistakin kirjoituksista voisi päätellä että ainoastaan valitan, niin siitä huolimatta arki täällä keskellä erämaata on suhteellisen mukavan rentoa ja lupsakkaa. Pitää vain saada sopiva mielentila päälle. Ainoa mikä puuttuu on meri, muuten settinki on kohillaan. Hiljasta, rauhallista auronkoisen lämmintä.

Kuluneen viikon tapahtumista. Tiistaina siivosin pihaa ja kannoin kiviä (mieleen tui se kohtaus tuntemattomasta, jossa Rokka kertoo sille päällikölle mielipiteensä kivien kanniskelusta). Illalla, varusmiehen vapaa-ajan koittaessa, tein tieni taas Qwantaniin ja katselin jalkapalloa. Keskiviikkona leiri oli tyhjillään. Muut lähti kylille, ja meikäläisen piti jäädä leirii vartomaan jos muuan Nigel tulee niin pitää jonkun olla ottamassa vastaan. No vietin suht laiskan päivän, makailin auringossa, juoksin 10 kilsaa, söin ja nukuin. Ja Nigel ei koskaan tullu. Illalla marssin taas futista kattelemaan. Kotimatkalla molempina öinä laulsekelin sitä biisiä hetken tie on kevyt, ja täällä näyttäs vähän siltä että vaikka kuinka vaeltaa yössä yksin niin ei sieltä ketään vastaan tuu. Korkeitaan jotakin villisikoja tai sen sellasia. Hevosia.

Torstaina sitten pääsin taas alan hommien pariin kun oli päiväohjelmassa kurssilaisilla kalliokiipeilyä ja laskeutumista. Eli köysileikkejä koko päivän. Kyseisessä toimistossa on muuten parhaat maisemat joita missään koskaan. Sinne kelpaa kiivetä. 

Päivä vierähtikin mukavasti luonnon helmassa. Perjantaina Aluepäällikkö (tuli jo to iltana) oli kasarmilla kertomassa mitä pitäs tehä. Vuorossa oli keittiön siivousta ja ulkovaraston järjestelyä. Tällä kertaa tein hiljasen miehen protestin. Pakkasin reppuni ja sanoin kurssivastaava Sifisolle, notta lähen tästä kattomaan miten pojat pärjää. Grant ja Attila oli leiriytyny ryhmänsä kanssa parin kilometrin päähän niin lähdin sinne nakkisuojaan. En ryhtyny väittelemään, läksin vaan. Tiesin että tää aluepäällikkö Fuller lähtee puoleen päivään mennessä niin tulin sitten luonaaseen mennessä takas. Ehtoolla suoritin ”rocky workoutin” raunioista ettimilläni kivillä, ja näin oli sitten taas yksi päivä elämää juoksuhaudoissa takana.

Tänään (lavvantai 12.3.) oli sitten ihan normaalisti siivouspalvelua, mutta lauantain kunniaksi pääsin iltavapaille jo lounaan jälkeen.

Eli näin se päivä vaihtuu toiseen täällä Jylhämaassa. Sanottava vielä kerran, että tällästä työtä kyl tekee ihan mielellään, sillä kaikki työtehtävät ja duunit liittyy joko siihen asiakasryhmän toimintaan tai sitten oman työyhteisön hyväks tehtävistä asioista. Kyllä sitä ihan mielellään tiskivuoron hoitaa kun on edellisenä iltana saanu kävellä valmiiseen pöytää syömään maukkaita pöperöitä. Eli kaikella mitä tekee on tarkotus, josta ympärilläolijat pääsee nauttimaan. Muutenkin oleilu on rennonpaa kun esimerkiks siellä edellisessä paikassa jossa oli paikallisen aluepäällikön sekä koulutusvastaavan toimistot niin piti pokkuroida pal enempi. Täällä saa juosta ilman paitaa pihalla (kuhan ei oo asiakkaita paikalla), ja ottaa päiväunet jos siltä tuntuu. Aina on huominen jollon ehtii hommia jatkamaan.

Avara luonto: Takapihan eläimiä.

Kevättä rinnassa.

Heipä.

Tässä taas hotellilla, vissiin suunnilleen työpäivä 31/41. Viimesen viikon ajan kelit on ollu kohillaan. Aurinko paistelee ja on lämmintä. En ees muista koska ois viimeks sadellu. Vielä 10 päivää jäljellä tätä jylhämaata, ja sitten takaisin sinne etelä rannikolle western capeen. Alunperinhän mun piti mennä sinne potschiin, mut se muuttu taas kerran. Mut ny mulla on si synttäripäivä vapaa, joten pääsen juhlalle. Ja täytyy myöntää että on jo aikakin. Siihen mennessä alla on 37 telttayötä, ja sanottava että on jo vähän ikävä sitä fiilistä ku voi mennä kotio, ja pistää musiikin soimaan ja vaan rentoutua. No kun on täällä niin se on osattava tehdä eri tavalla se oma rentoutuminen, mutta onhan se vähän hankalaa ku on työpaikalla koko ajan, sama se onko kello minkä verran ja onko työpäivä, tai ylipäätään töitä. Nyt oon tässä ollu 4 päivää support henkilönä. Näistä päivistä yhtenä tein alan töitä. Oli kiipeilyä ja laskeutumista. Muina päivinä on ollu nakkihommia. Täällä on toinenkin ohjaaja joka ei osallistu kurssille, ja se on ollu tosi innokas keksimään kaikenkaista tekemistä. On vessan siivousta, ruohonleikkuuta, pihan siistimistä jne. No hälle tietty on tärkeetä löytää tekemistä, kun työpäivä on8.00-17.00 ja sille maksetaan siitä. Mutta ku meikäläinen ei nauti palkkaa niin en löydä intoa painaa hommia jos ei oo sellasia duuneja joita mä tänne tulin harjottelemaan. Painoin yhen kesän siivoojan töitä, osaan ne jo. en tarvitse harjoitusta siitä, kiitos. Super positiivisena puolena on tosin nyt se, että pääsen iltasin kattelemaan futista tänne lomaresortille, jos jaksan kävellä. Myös aikaa ja rauhaa kuntoiluun löytyy, jos vaan jaksaa intoutua lenkkipolulle. Eli kotiin palatessa pitäs miehen olla rautasessa kunnossa prossisessa vartalossa.

Zazida kurssi.

Otetaan tähän samaan hengenvetoon kiinni sitten tuohon 12 päiväseen kurssiin jossa olin mukana.

Kyseessä oli siis 9 henkinen ryhmä 18-25 vuotiaita nuoria Johannesburgista. Zazida on organisaatio joka on käsin valinnut nämä nuoret (joilla ei oo massia) menemään kouluun ja kyseinen organisaatio maksaa heidän koulutuksensa. Tarkoituksena oli ryhmäyttää heidat ja luoda vahva ryhmädynamiikka. Ohjelma oli kutakuinkin vaellus painotteinen. Ensimmäiset 4 päivää vaeltelimme kumpuilevissa maastoissa. Kohokohtina luola jossa oli pusmannien kalliomaalauksia, sekä Mount Baban huiputus (2327m). Puolimatkan krouvissa olimme yhden päivän perusleirillä, pesimme pyykkiä (siis nyrkkipyykkiä, johon sain ryhmäläisiltä hyvän perehdytyksen). Voin vannoa että jos suomessa ois saman ikäsile lyöny ämpärit eteen pyykkiä varten, ei tehokkuus ja tarmokkuus ois ollu tätä luokkaa. Sormihan siinä ois suuhun menny. Lisäksi kiipelimme ja laskeuduimme leirin lähellä.
Toinen puolikas alkoi kanoottiretkellä. Siirryimme uuteen leiripaikkaan. Siellä suoritimme isomman seinan laskeutumisen ja sitten ryhmää odott 40 tuntia kestänyt soolo. Soolon aikana kävin itsekseni päiväretkellä kukkuloilla. Pääsin lähietäisyydeltä seuraamaan laiduntavia kauriita ja istuskellessani vuoren reunalla kymmenet pääskyt leikittelivät iltapäivän auringossa. Kerrassaan mukava päivä. Ohjaaja kollegani oli harmikseni hieman erakkoluontoinen viettäen koko soolo ajan teltassaa, ja jouduin kikkailemaan keskenäni. no ei se mitään. Soolon päätteeksi teimme kaanoottimatkan takaisin leirin tuntumaan ja loppuaika olikin sitten kokemusten kertailua ja kamojen huoltoa.

Mitä sitten jäi käteen. vaikka itelläni ei ollu mitää vastuita tällä reissulla oli se kokemuksena mainio. Lähinnä ryhmän hallinnan ja ja sen kannalta miten sitä itsentä asemoi asiakasryhmään. Miten lähelle / kauan sitä asettuu. Lisäksi sain sylikaupalla kokeumuksia ja tarinoita etelä-afrikkalaisten ihmisten elämän mallista ja olemuksesta. kulttuurista ja kaikesta. Välillä vähän huuli pyöreenä niitä kuuntelin, mutta kaikki se opettaa. Otetaan esimerkiksti ryhmämme jäsen Alfred. 23 vuotias nuorukainen joka oli tunnustava kristitty, mutta ei meinannut tulla veteen, koska uskoi esi-isien vaanivan pinnan alla ja ottavan hänet luokseen. Ja kertoi tämän ihan suoralla naamalla. Pikkunen ristiriita kaverin uskomuksissa, mutta lopulta se tuli uimaan si kumminkin.
Ja toki oman mausteensa hommaan toi se, et nää kävi paljon keskusteluja omilla kielillään joista en ymmärtäny mitää, mut silti kaikkiaan jees 12päivää. Hyviä tyyppjä, ja tuttavuuksia.

Jotain tärkeetä mielen syövereistä jäi varmasti sanomatta, mutta palaan taas asiaan.

morjesta pöytään

Hei.

Noniin, nyt on sitten 12 päivää leirielämää takana ja aika laittaa muutamat tunnot taululle. Tänään oli 26. peräkkäinen työpäivä ilman vapaita ja perjantaina piti alkaa pitkään odotettu ja ansaittu pitkä viikonloppu. suunnitelmiakin oli. Mutta mutta mutta. Joidenkin yhteensattumian summana jäänkin samaan jumalan hylkäämään leiriin tekemään heti perään vielä toisen 14 päivää kestävän kurssi, mikä tarkottaa sitten sitä, että sen päättyessä oon harjotellunna työntekoa yli kuukauden putkeen ilman vapaapäivää. Kiitti, ja moro. No tällä kertaa oon perusleirissä ja meen aina päivällä sinne missä apua tarvitaa, ja iltasin si saatan kävellä tänne resorttiin ihmettelemään töllöä ja surffaamaan. Jos jotain positiivista niin rahat säästyy, mut ois se kiva välillä olla vapaalla ja sivistyksen parissa.

Leiristä lisää seuraavassa, mutta kerrottakoon että 14 päivästä 12 sato vettä. Mutta myös sanottava että kaikkina 14 päivänä oli aurinkoa ja lämmintä yli 20, et ei niin pahaa etteijotain hyvää. Teltta kestää sadetta 15min, mutta tein jätesäkistä välikaton, joka toimii. Nyt tullu vedettyä muutama mieltä virvoittava olunen niin lopettelen tähän ja palaan asiaa lähipäivinä kertoen tarkemmin kokemuksistani leirillä. Lomat palo ja sillai.