Leaving on a jet plane.

Tunteikkaiden jäähyväisten sarja kertoi karua kieltään siitä, kuinka lähteminen on reissaamisen paskin puoli. Viikonloppuna olo oli totisesti kuin laulussa. Olisin halunnut jäädä, mutta maailman ääni vain on liian voimakas. Taisi siinä sivussa muutama kyynelkin vierähtää tunteellisen hölmön poskelle. Sunnuntaina kävin vielä Lontoossa moikkaamassa siskolikkaa, ennen kuin oli aika astua jälleen pitkälle lennolle.

Tällä kertaa lennot sujuivat suhteellisen mukavasti. Vierustoveria ei ollut, jalkatilaa löytyi ja rankan viikonlopun seurauksena nukuin suurimman osan ajasta (ish). Välillä lentoemot herättelivät einekselle ja sitten taas lepoa. Sitä mukaa kun kilometrejä suomeen kertyi lisää ja Etelä-Afrikka alkoi tulla lähemmäs, vaihtui myös myös mieltä vallannut haikeus odottavaan innostukseen.

Pikaiset koneen vaihdot Addis Ababassa ja Johannesburgissa, ja niin lopulta saavuin Georgeen. Määränpääni on Willow point niminen leirikeskus järven poikamassa, suht idyllisellä paikalla, keskellä ei sitten yhtikäs mitään. Ennakkotiedoista poiketen, ei täällä ole mitää koulutusporukkaa paikoilla. Noin seitsen henkinen työntekijälauma joka painaa viikkoprokkiksia eri ryhmien kanssa, ja siinä sivussa sitten meikäläinen reenaa työntekoa ja hoonaa omia skilssejä terävempään kuntoon.

Luonto täällä on yllättävän kotoisen näköistä. Havupuita ja muita samannäkösiä kasveja, joita kasvikurssilla tunnusteltiin. Kelikin on hyvin suomi kesää. Tosin ensipurasulla helvetisti kosteampaa. Kaiken tuttuuden kruunaa lentävät saatanat jotka pinaa ihanan tutulla tavalla. Suurimpana erona verekseltään on sitten lienee tuo viiden kilometrin päässä sijaitseva ranta, jossa atlantin- ja intian valtameren aallot ottavat mittaa toisistaan. Ensimmäinen ehtoo uudessa kodissa on kääntymässä makuupussin suuntaan, joten jatkan tarinointia seuraavalla kerralla. Seuraavassa jaksossa esittelen fasiliteetteja sitten.

Matkalahjatkin on jo käytössä. Karkit meni koneessa, ja otsalamppu ohjaa askelta. Täällä on melko pimmeetä. Toivottavasti muillekin lahjoille tulee pian käyttöä.

Rauhaa ja rakkautta.

The Gambian Experience

Paluu Gambiasta tapahtui jo muutama hetki sitten, mutta kiireinen elämänrytmi on estänyt kokoamasta ajatuksiani. Gambiassa ei hotelli tarjonnut nettiä. Muutaman kerran pääsimme paikallisen namikan tietokoneluokkaan, mutta paikallinen laajakaista oli sen verran kapeaa mallia, että blogin avaaminen meinasi kaataa koko homman. Siksipä kertaan tapahtumat kasaan nyt, muutama päivä matkan jälkeen.

Kokemuksia Tsääreporista.

Alkureaktioni Gambiaan päästyäni oli hämmentynyt. Rantauduimme Kotun hotellialueelle, klassiseen samsonite maailmaan. Namika oli siis ostanut otintomatkame Tjareborgilta, koske se on helpointa ja vaivatonta. Hotellialueella hinnat olivat luonnollisesti kymmenkertaiset paikalliseen verrattuna, ja kun menimme ovesta ulos olimme kukin kävelevä bisnes. Menin merenrantaa rauhoittumaan ja polttelemaan yhden spaaderon, mutta eihän siitä mitään tullut, kun viiden nuoren mustan miehen seurue halusi kiivaasti tutustua minuun. Perkele. Tähän todellisuuteen toki tottui kahden viikon aikana, mutta siitä huolimatta käynnit muissa kaupungeissa olivat rennompia, kun sai olla rauhassa. Aloimmekin kutsua reissun aikana hotellialuetta leikkisästi Tsääreporiksi. Gambiassa on jyrkästi kaksi eri maailmaa, Tsäärepori ja muut paikat.

Toki näimme ja koimme monta muutakin puolta Gambiasta ja Afrikasta. Ohjelmaan kuuluneilla, paikallisen namikan järjestämillä kierroksilla törmäsimme sitten toki enemmän paikalliseen meininkiin ja Gambialaiseen todellisuuteen. Maa on kokonaisuudessaan hökkelikylä. n. 70 maan asukkaista elää äärimmäisessä köyhyydessä kituuttaen menemään alle viidellä eurolla kuukaudessa. Käynti laitakaupungeillä toi nämä elinolot suoraan naamalle ja laittoi miettimään omaa asemaansa valkoisena vapahtajana. Oma päiväbudjettini oli 15 euroa päivälle. Eli suunnilleen sama, kuin mitä useat paikalliset saa kasaan muutamassa kuukaudessa. Siitä huolimatta itsestäni tuntui, että jouduin köyhistelemään. Melkoinen kontrastien maailma.

Viralliselta puolelta ohjelma oli myös jännittävä. Heti ensimmäisellä viikolla teimme vuotuisen kohteliaisuuskäynnin urheilu- ja nuorisoministerin toimistolle. Kunnioittavia kiitospuheita ja kohteliaisuuksia puolin ja toisin. Tieto delegaatiomme käynnistä oli kiirinyt myös paikallisen Kekkosen, presidentti Jammehin korviin, jonka määräyksestä viikkoa myöhemmin teimme valtiovierailun maan varapresidentin tykö. Paikallisissa kympin-uutisissa oli tämä visiitti arvotettu illan kakkos uutiseksi, ja naamamme oli kaikille tuttuja. Ystäväni Roope antoi vielä vierailun päätteeksi lausunnon telkkariin.

Toisen viikon alkupuolella oli myös paikallisen namikan järjestelemä solidaarisuusmarssi nuorten työttömyyttä vastaan. Kävelimme kaupungin läpi t-paidoissa joihin oli painettu iskulauseita, ja kärkiporukka katoin samoin teemoin printattua lakanaa. Kävelyn päätteeksi oli namikan pihamaalla parituntinen tapahtuma, jossa oli paikalla mm. Gambian NMKY:n nokkamies sekä jonkin sortin ministeri. Tapahtuman Key note speaker oli muuan Tuomas Nykänen suomesta. Puhe esitettiin myös kansallisessa raadiossa, ja iltapäivälehdessä oli muutama lainaus. Tähtihetkiä :)

Yhtenä tärkeänä osana matkaamme oli tietenkin myös gambialainen iltaelämä. Muutaman ehtoona jalkauduimmekin paikallisiin yökerhoihin ihastelemaan kuinka sulavasti tummien siskojen lantiot pyörivät musiikin kiihottamina. Voi veljet. Hintataso on kohtuullinen, kalja maksoi kaipasta ostettuna noin 50c-1e. Hinta baarissa oli noin eekkerin per pullo, joten ei liiaksi ollut eroa. Paikalliset raharikkaat tykkäävät käydä omissa hienostopaikoissaan, mutta hieman edullisemmissa juottoloissa oli paikkilet ja turistit sulassa sovussa. Myös yökerhoissa jatkui sama jatkuva huomio joka oli nähtävissä rannalla. Ero muodostui siitä, ett siinä missä rannalla miehet tulivat tyrkyttämään tavaraansa, iltaravintolassa ne olivat naisia. Ja tavara hieman erillaista.Harvoinpa olen kokenut samankaltaista vientiä yöelämässä.  Ja tuskin heti uudestaa.

Voisin kuvitella kyllä lähteväni toisenkin kerran Gambiaan katselemaan maailman menoa, mutta olkoon tämä elämäni viimeinen tsä-tsä-tsä-tsäärepori reissu. Jos pääsis sinne eteläpään asuttamattomille rannoille tsillailemaan niin meno vois olla enemmän sitä ku pitääkin. Hieno reissu kuitenkin lähes kaikin puolin.

Viimeiset hetket kotikoneella.

Lähtö lähenee ja kotimaan aamut voi timpurikin näyttää yhden käden sormilla. Mieli alkaa olla jo rauhaton ja nämä viimeiset päivät pakkasessa tuntuvat suhteellisen pakon-omaisilta. Viime päivät olen ankarasti järjestellyt viimehetken asioita, ottanut rokotuksia, käynyt hammaslääkärissä jne jne. Ainoa suoritettava asia ennen lähtöä on enään asuntoni tyhjentäminen mahdollisia alivuokralaisia silmällä pitäen. Kamat jätesäkkeihin ja vintille odottamaan pääsiäistä. Joko voitaisiin lähteä?

Vielä niille joille asia on epäselvä(hkö) kerrataan tarinan ja reissun kulku ja tarkoitus. Tammikuun kuudes päivä siis tieni vie Gambiaan, läntiseen afrikkaan. FINYMCA3 koulutusryhmän jäsenenä on velvollisuuteni käydä tutustumassa gambialaiseen elämänmenoon kahden viikon ajan. Ohjelmassa kaikkea nuorisovaltuuston kokouksesta eläintarhakäyntiin ja aamulenkeistä ulkoilma diskoon. Odotettavissa jälleen vauhtia ja vaarallisia tilanteita namikan porukalla


Tammikuun 21. päivä kuluvaa herran vuotta tulen sitten takaisin suomeen, käyn kotona pyykillä ja vaihdan puhtaat kalsarit, ja sitten sunnuntaina 23.1. alkaa matkani kohti Etelä-Afrikkaa. Reittini kulkee lentäen Lontoon kautta Johannseburgiin, ja siitä edelleen aivan etelä rannikolle George nimiseen kaupunkiin. Monivaihenen matka oli lopulta edullisin ratkaisu ja antaa minulle samalla mahdollisuuden piipahtaa Lontoossa morottamassa siskoani, ja keräämässä joululahjat jotka jäivät tänä vuonna lumisateen johdosta englantiin.

Määränpäässä minua odottaa kolmen kuukauden mittainen opintoihini liittyvä työharjoittelu Outwar bound South-Africa organisaatiossa.

Muutama sana OB:ista .Outward bound on kansainvälinen kasvatuksellinen koulutusorganisaatio ja seikkailullisen kasvatuksen, elämyspedagogiikan ja kokemuksellisen oppimisen osalta maailman vanhin ja laajimmalle levinnein järjestö.

Outward Bound-toimintaa on järjestetty vuodesta 1941. Outward Bound International on kattojärjestö,  joka valvoo ja kehittää toimintaa maailmanlaajuisesti. Nykyisin järjestöön kuuluu yli 50 koulua ja keskusta yli 30 maassa.

Alunperin Outward Bound -termi tarkoitti lippua, joka nostettiin laivan salkoon sen lähtiessä tutusta ja turvallisesta satamasta kohti uusia ja tuntemattomia seikkailuja. Lippu kertoi laivan olevan itsenäinen päätöksissään. Nykyään Outward Bound -kurssit valmistavat tämän päivän ihmisiä, sekä nuoria että aikuisia, elämän matkaa varten.

Mitä kaikkea työharjoittelu minulle tulee tarjoamaan on edelleen jopa hieman mysteeri itsellenikin. Tammikuun alussa siellä alkaa jonkin sortin ohjaajakoulutus joka liippaa hyvin lähelle sitä samaa jota tein jo mennen vuoden täällä Lahden Ammattikorkeassa. Lisäksi pääsen tekemään oikeita töitä asiakasryhmien kanssa, mutta mitä, sen vain luoja titetää.

Tietoisuus siitä, että kanssani samaan aikaa tulee paikalle joukko muitakin opiskelikoita antaa hieman huojentuneemman fiiliksen mitä tulee viihtymiseen. Aluksi pelkäsin mahdollisuustta jäädä hieman ”yksin”, mutta nyt lienee sitä vaaraa ei ole. Lisäksi on aina mahdollisuudet saada seuraa jos suunnittelee jotakin viikonloppureissuja.

Eli tässä vaiheessa meikäläinen palaa paketoimaan kämppää ja pakkaamaan rinkkaa matkan ensimmäiselle legille.

T.