Oon kulkuriksi syntynyt mä vainen, ja paljain jaloin kierrän maailmaa...

Monet innokkaat tuulettimet siellä kotona ovat varmasti jo ihmetelleetkin, onko matkamieheltä leikattu sormet poikki, kun ei ole kuulunut uutisia ja jännittäviä kertomuksia. No ei ole, mutta sen verran kokonaisvaltaisesti häkellyttävät 3 viimestä viikkoa vietin timojen mailla, että oli hankala löytää sanoja kertomaan niistä. Nyt olen jo turvallisesti euroopan puolella, joten ainakin yritän kuvailla tapahtumia ja tuntemuksia.

Viimeksi jäätiin siis tilanteeseen jossa olin palannut Sedegefieldiin. Tuona iltana (30.3.) tapasin kroaattivahvistuksemme, Juran, joka oli perjantaina (1.4.) lähdössä kap kaupunkiin. Mies on mitä mahtavinta seuraa, ja sovimme, että kun viikonlopun kiireiltäni kerkiän, niin teen matkani samaan pisteeseen, ja voimme sitten yhdessä tuumin tehdä tuhoja kaupungilla. Mutta vielä ennen kuin olin pääsevä matkaan, oli minulla viimeinen työkomennus. Tuona samaisena perjantaina saapui pallokerhoomme uusin ulkomaan apu, Santiago, kolumbiasta. Ja meikäläisen piti toimia kaverin perehdyttäjänä ja lapsenvahtina maanantai iltaan saakka. Sivussa jeesasin myös yhden kurssin juoksevien asioiden kanssa. No me santin kanssa käytiin kylillä. vähä kiipeiltii puihin, kaadettiin kajakkeja ja kerroin kaiken tarvittavan tästä firmasta. Erittäin särmä kaveri, ja taas yks paikka maailmassa lisää, johon voi mennä kyläilemään tuttavan luo.

No aikanaan tuli sitten maanantai iltama, ja meitsi suuntas jälleen kerran kap kaupunkiin. Sanomattakin oli selvää että seuraavat päivät tulisivat olemaan melko päyhdyttäviä. Keskellä korpea vietteyjen kuukausien jälkee ajatus luonnonpuistoista oli jääny taka-alalle ja aivan toisen tyyppiset kissaeläimet oli nyt matkamiehen kiikarissa.

Tiistaina oikaistuani hetkeksi Long Street Backpackerin miellyttävällä vuoteella, pyrähdimme yöelämän pariin, minä ja Jura. Kuin Maverick ja goose aikanaan. No, hauskaa oli. Keskiviikkona oli päiväretki, jonka kiintopisteinä olivat linnoitus, waterfront, greenpoint stadium ja lopuksi sun set @ signal hill. Huippupäivä, jonka kruunasi jälleen tanssit iltaravintolassa. Tanssit oli sen verran raivoisat, että torstain ohjelmassa oli ainostaa haikki valintataloon ja takas. Perjantaina sitten taas vuorossa todellinen taival, kun valloitimme pöytävuoren. Vuoren huipulta avautui mielekkäät maisemat aina cape pointille saakka. Intian ja atlantin valtameret yhdellä silmäyksellä. Illan tummuessa oli tullut siipimieheni aika lähteä jatkamaan seuraavaan kohteeseen. Juran ratsastaessa auringonlaskuun jäin itse hostelliin luomaan uusia kontakteja. No suustaa kätevä ja peilistä komeehan löytää aina itelleen seuraa, ja niin perjantai ehtookin kului tanssilattian pyörteissä. Lauantaina rötväsin piitsillä aurinkoa palvoen, ja iltaelämä sujui tutulla kaavalla. Sunnuntaina sitten taas vaelluskengät jalkaa, ja Lion head vuorta huiputtamaan. Ja tästä reissusta olikin tuleva sitten koko viikon kohokohta. kaikkinensa mielekäs kokemus. luonto, seura, aurinko, seura. Huumori. Kertakaikkiaan sielu lepäs. Haikkiseuranani oli ameriikkalaiskaksikko Andy sekä muuan Mollie. Aika velikultia. Sunnuntai iltana Mollie muutti pois meitin päkpäkkeristä, hieman prameammalle seudulle, mutta kutsui allekirjoittaneen viettämään maanantaita kyseisen hotellin altaalle, ellei hänellä ole kiire pois kaupungista. No ei ollu. rahat tiskiin ja yksi yö lisää. Päivä sujuikin mukavan leppoisasti. Hyvää seuraa ja rentoa tunnelmaa. Jospa vain kaikki olisi aina yhtä helppoa. Tiistaina oli sitten edessä enään bussimatka takaisin sedgefieldiin. Kaihoisissa tunnelmissa heitin hyvästit kap kaupungille. Kuin elokuvaasta konsanaan bussini lähti juuri auringonlaskun aikaan luoden oikeen virallisen lähtötunnelmoinnin.

Keskiviikkona oli palautumispäivä. Torstaina liftasimme Attilan kanssa ihastelemaan Knysnan rantakaupunkia. Oikeen mukava. Perjantaina laitoin kaiken kuntoon. Sitten käytiin kylällä Willien ja Attilan kanssa ottamassa viimeset maljat afrikalle, ja lavvantai aamusti oli mies taas tien päällä. Ja nyt siis lontoossa-

Matkailu on se mikä avartaa. Nyt reissun lähestyerssään loppua voi jo hieman puntaroida mitä jäi käteen, paitsi hento rusketus. Parasta tienpäällä ollessa on ehdottomasti uudet ihmiset. Jännittävää ja hauskaa miten maailma sylkäisee päin naamaa mitä eriskummallisempia tyyppejä. Tyyppejä joista osasta tulee välittömästi tovereita, kuin heidät ois tuntejo jo pidempään. Viimesen parin viikon sisään sain tutustua suht pikaisesti 4 aivan maan mainioon tyyppii. Ihmisiä joiden kanssa tsillaillessa usein nousi promille. Ja ois ollu nättiä tuntea pidempääkin. Tästä päästään sitten siihen huonoon puoleen kun pitää heitellä hyvästit kaikille. No koska maailma on suhteellisen auki, ja veispuukkikin on keksitty niin ei auta muu ku käydä kyläilemässä. Ja se on myös nättiä kun on ihmisiä vähän jokapuolella ketä voi tavata.

Isommassa kuvassa tää reissu kerto meikäläiselle paljon siitä millasta on lähteä poijes sieltä missä on aina ollu. Vastaten samalla niihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin, kuinka se saa meikäläisen tuntemaan ittensä. No mitä pidemmälle reissu eteni niin sitä mukavammin oleminen etäällä suju. Koti-ikäväkään ei vaivannu pahemmin. Ehkä välillä vähän omaa sohvaa ikävöin, mutta muutoin uuden näkeminen ja kokeminen voittaa ainakin nykyhetkessä halun olla suomessa. Lisäksi olin erityisen positiivisesti yllättynyt siitä kuinka mukavasti sain tuotua itseäni esiin vieraalla kielellä. Koen että pystyin olemaan sama oma itseni vaikka esitinkin typerät juttuni A ykkösellä. Ja samaan tapaan koen että ympärilläni olleet ihmiset pääsivät käsiksi minuuteeni aika mukavasti. Se on ehkä merkittävin kokemuksellinen juttu tältä matkalta. Paljon asioita ja juttuja joita täällä voi tehdä jäi tällä erää tekemättä, mutta opin ja huomasin myös sen, että meikäläisellä ei oo mihinkään kiire. Afrikka on näillä sijoilla ollu suht pitkään, eikä oo mihinkään menossa, joten voin tulla aina takas toteuttamaan nyt puuttumaan jääneet elämykset. Näine hyvineenkin näin ja koin aivan riittämiin. Nyt palaan kotiin punomaan uusia suunnitelmia.

Nyt afrikka on siis tällä erää afrikoitu ja timot saavat taas levätä yönsä rauhassa. Tämän reissukertomuksen päätän Repe Helismaan sanoihin:

Siks' paljain jaloin onneani etsin,
Ja huolet laulullani haihdutan.
Elämä on ihanaa,
Kun sen oikein oivaltaa
Ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.